"Toivotko sitä todellakin?"
"Rukoilen sitä joka hetki pyhältä neitsyeltä; mitä onkaan minulta opittavaa? Ei mitään, ei mitään! Katarina, älä puhu heille koskaan heidän äidistään, ainoastaan heidän jalosta, mainiosta isästään!"
Toisena päivänä, kun he taas istuivat yhdessä, sanoi neitsyt: "Jos
Erik herra tietäisi, mikä ihmeellinen muutos sinussa on tapahtunut,
Gunilla, heltyisi hänen sydämensä ja kaikki tulisi hyväksi jälleen."
"Tuomioni oli oikea", vastasi hän. "Hänen olisi sopimatonta sitä peruuttaa."
Mutta Katarina ei voinut olla puhumatta siitä ritarille; ritari keskeytti hänet kylmästi ja pyysi häntä sanomaan Gunilla rouvalle, että tämä neljän päivän kuluttua olisi valmiina lähtemään.
Ja sitten hän meni alas laivarantaan ja valvoi itse kaikkia valmistuksia. Mitään ei saanut puuttua, kaikki oli oleva niin mukavaa kuin mahdollista, ja kuitenkin tuntui alus hänestä haudalta, joka pian oli sulkeva ja eroittava häneltä kaiken elämän päiväpaisteen ja ilon.
Illalla palasi linnanvartia, ja ritarin suureksi kummastukseksi tuli hänen mukanaan myös vanha sokea Hollolan pappi.
"Rakas, rakas isä, tekö se tosiaan olette!" huudahti Erik herra hänet nähdessään.
"Näin viime yönä unta, että muori kehoitti minua lähtemään tänne", vastasi hän. "Ja silloin, nähkääs, rakas poikani, ei suuria pyytelyjä tarvitakaan."
"Tiedättekö, mitä täällä on tapahtunut?"