Kesti kauan, ennenkuin hän onnistui saamaan Gunillan toipumaan tainnuksistaan; kun tämä tapahtui, heittäytyi hän mitä suurimpaan epätoivoon.
"Rukoile häneltä anteeksi!" pyysi Katarina.
"Hän torjuu minut luotaan… minä en uskalla", valitti nuori nainen.
Ihmeteltävän tarkasti hän osasi toistaa kaikki ritarin sanat; vaikkakin useimmat niistä täyttivät hänen sielunsa kauhulla, niin muutamat sentään näyttivät ikäänkuin vuodattavan palsamia haavaan.
"Hän ei mene koskaan uusiin naimisiin", sanoi hän; "me voimme siis, vaikkakin erillämme, pysyä toisillemme uskollisina kuolemaan saakka ja yhtyä jälleen haudan tuolla puolen".
Täydellinen, äkillinen kääntyminen ei naiselle ole mitään mahdotonta. Hänessä toteutuu sananparsi, että äärimäisyydet koskettavat toisiaan; hän näyttää usein heittäytyvän toisesta äärimäisyydestä toiseen. Gunillaa oli askel askeleelta vedetty sitä maalia kohden, missä hän parhaiten palvelisi niitä pappisvaltaisia harrastuksia, joiden välikappaleeksi hänet oli valittu. Uskonkiihko ja naisellinen turhamaisuus uinailivat kuin pari hentoa orasta hänen sielussaan, mutta niitä vaalittiin, maa höystettiin niiden ympärillä, kaiken muun täytyi väistyä tieltä, jotta päiväpaiste ennen kaikkea lämmittäisi niitä; ja niin ne orastivat, versoivat ja kasvoivat, puhkesivat kukkaan ja hedelmään ja näyttivät voivan ulottua taivaaseen.
Kuinka väkisin liikkeelle ajettu ja epäluotettava tämä välikappale oli, osoittautui ritarin palattua; koko keinotekoinen rakennus luhistui, nuoressa naisessa ei ollut jälellä vastustusvoiman hiventäkään, hänelle selveni samassa silmänräpäyksessä, että hän oli menettänyt herransa luottamuksen eikä enää ansainnut hänen rakkauttaan. Sanomaton kauhu täytti hänen sielunsa, hän tiesi ansainneensa rangaistuksen ja otti sen vastaan nöyrästi ja alistuvasti.
Katarina ilmoitti hänelle, että ritari oli pyytänyt keskustelua, ja hän rukoili saada olla läsnä, se kun saattoi koskea ainoastaan häntä. Neitsyestä tuli yhtäkkiä hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa, ja tämä tunsi syvää sääliä nuorta äitiä kohtaan, jonka pian oli pitkiksi ajoiksi erottava kaikesta, mitä piti rakkaana.
Lopun tästä kovanonnen päivästä Gunilla vietti lastensa parissa.
"Olen iloinen, että heidän isänsä tahtoo pitää heidät luonansa", sanoi hän Katarinalle; "minä hemmoittelisin heidät rakkaudellani ja… sitten toivon, ettei yksikään heistä tulisi missään suhteessa minuun".