"Pelastitte kunniani, ja tätä velkaa en voi maksaa koskaan."
"Kyllä, sen voitte, jos…"
"Pyydän teitä, ei sanaakaan, ei mitään rukouksia hänen puolestaan. Kuinka hän onkaan houkutellut miehiäni luopumaan, aiheuttanut nuoren tytön kuoleman ja saattanut hänen vanhan isänsä epätoivoon. Oli lähellä, ettei hän vetänyt vanhaa kunniakasta nimeäni häpeään. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu säälimään kapinoitsijoita, jotka oikeastaan olisi pitänyt rangaista kuolemalla. Mitä sanotte siitä, neitsyt, jos olisin aivan rouvantuvan ikkunan alle laittanut, asestetun vartiapiirin ja sen sisällä olisi ammuttu jokainen mies linnaväestä. Se olisi ollut oikeutta! Ettei niin ole tapahtunut, se on ainoa lempeys, minkä hänelle osoitan."
Kuului hiljaista vaikerrusta.
"Pyhän neitsyen tähden, ajatelkaa vielä asiaa!" sammalsi Katarina silmäten vuoteeseen, jonka verhot hiljaa liikkuivat.
Gunilla oli siis läsnä? Sen parempi, nyt voi ritari sanoa mitä tahtoi, näkemättä Gunillan silmien kiintyvän häneen.
"Sanokaa Gunilla rouvalle", jatkoi hän, "että muutamien päivien kuluttua on kunnossa laiva, joka vie hänet takaisin Kööpenhaminaan. Kapteeni Renhult, joka on eroitettu palveluksestani, seuraa häntä ja pitää huolen siitä, että matka rasittaa häntä niin vähän kuin mahdollista. Hän voi ottaa täältä mukaansa mitä itse haluaa, paitsi lapsiani. Niistä tahdon itse pitää huolen.
"Jos hän haluaa laillista eroa, voidaan se hankkia. Minusta se on samantekevää, sillä en kuitenkaan aio koskaan mennä uusiin naimisiin.
"Lopuksi pyydän teitä sanomaan hänelle, että koska tapaamisemme olisi yhtä kiusallinen meille molemmille, sanon täten hänelle jäähyväiset. Jos hän joskus heräisi käsittämään suuren rikollisuutensa ja toivoisi saavansa minulta anteeksi, niin sanokaa, että annan hänelle anteeksi niin totta kuin toivon Jumalan antavan anteeksi omat syntini; mutta nähdä en häntä tahdo tässä elämässä. Hyvästi!" Hän riensi pois.
Katarina juoksi vuoteen luo ja tempasi syrjään uutimet.