Mutta vielä oli jälellä paljon, ennenkuin oikeus pääsi voimaan, eikä Erik herra tahtonut antaa sydämensä pettää velvollisuuttaan ja omaatuntoaan. Miehen tarmolla hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä rukoilevaa ääntä, joka hänen sydämessään kuiskasi Gunillan nimeä. Mitä Gunilla oli rikkonut, se täytyi hänen sovittaa, ja mitä saattoi tehdä muuta kuin lähettää hänet Tanskaan; sitä hän oli kerran pyytänyt ja sitä toivoi hän varmaan nyt enemmän kuin silloin. Mutta lujaa, pelotonta miestä peloitti sanoa se itse hänelle. Oliko hänen, joka oli puhunut ainoastaan rakkauden hellimpiä sanoja, sanottava vaimolleen, että he nyt olivat eroitetut iäkseen? Ja kuitenkin täytyi sen tapahtua; mitkään rukoukset ja kyyneleet eivät saaneet häntä hellyttää, oikeus oli saatettava voimaansa.
Kauan ei hän aprikoinut itsekseen ennenkuin lähetti erään palvelijan Katarina neitsyen luo pyytämään keskustelua, ja heti sen jälkeen saapui hän itsekin tämän luo.
"Kuinka kalpea olette, neitsyt!" puuskahti hän melkein hämmästyksissään neitsyen nähdessään.
"Minä olen äsken ollut Gunillan luona."
"Tulin tänne puhuakseni hänestä."
"Arvasin sen."
"Sallikaa minun ensin kiittää kirjeestänne."
"Olin antanut lupaukseni."
"Sellaisia petetään, pyhimpiäkin."
"Herra ritari…"