"Minä tulen myös!"
"Mutta, Gunilla…"
"Ole huoletta, hän ei näe minua, ainakaan ei hän tule minua tuntemaan; mutta menettelisin arvottomasti, jollen rukoillen ja katuen saattaisi hautaan häntä, joka on antanut henkensä hyvittääkseen minun rikokseni."
Katarina ei kysellyt enää mitään, mutta palavat olivat ne rukoukset, joita hän lähetti pyhälle neitsyelle.
Aamu koitti ja auringonsäteet pilkistelivät yksi toisensa jälkeen hautaan, joka oli luotu pieneen kirkkotarhaan. Tahtoivatko ne kenties lämmittää haudan tulevalle asukkaalle?
Hiljaa liukuu kulkue eteenpäin; nuoret olkapäät kantavat kevyttä kirstua; sen jälkeen tulevat ritari, pappi ja linnanvartia. Sitten upseereja koko jono. Lähinnä heitä seuraavat neitsyet Katarina Niilontytär ja Anna Sparre ja heidän jälestään kymmenkunta nuorta neitosta.
Viimeisenä kaikista seuraa muuan nunna huppukaulus vedettynä pään ylitse; hänellä on nuora vyöllään ja hänen hennot jalkansa ovat paljaat.
Ainoastaan jonon jälkimäiset ovat hänet huomanneet ja he kuiskuttelevat keskenään.
Haudalla seisoi Sakko odottamassa, ja kun kirstu laskettiin alas, painoi hän päänsä maahan ja itki katkerasti.
Yksinkertaiset ja tehoavat olivat ne sanat, joilla sokea vanhus siunasi Elsan viimeisen lepopaikan. Kun ulkonaisen maailman esirippu laskeutui, avautui Elsalle kenties näköala toiseen, valoisampaan, kauniimpaan, ja vaikka puhe siitä olikin ainoastaan heikko heijastus, herätti se kuitenkin kuulijoissa aavistuksen niistä asioista, jotka olivat tulevat.