Kun maahanpaniaiset olivat lopussa, meni jokainen multakasalle heittääkseen viimeisen katseen kirstuun. Vanhan isän oli vaikein siitä irtautua. Lopuksi tuli myös nunna; hän lankesi polvilleen ja rukoili, mutta hän näytti tahtovan viipyä kauemmin kuin kaikki muut.
"Gunilla rouva!" kuiskattiin suusta suuhun. Nyt huomasi hänet ritarikin, ja oli kuin nuoli olisi ammuttu hänen rintaansa.
Hänen ylpeä, kaunis, jumaloitu Gunillansa, jota hän oli tahtonut kantaa käsivarsillaan, hän makasi siinä katumuksentekijän halvassa puvussa; hänen paljaat jalkansa painuivat kylmää, märkää maata vasten, eikä kukaan, ei kukaan koko maailmassa välittänyt hänestä.
Ritari oli valmis tuskasta parahtamaan; silmäys Katarinaan osoitti hänelle, mikä levottomuus neitsyen oli vallannut, mutta kumpikaan ei rohennut lähestyä. Gunilla oli Jumalansa edessä; Hänellä yksin oli täällä sananvalta.
Niin palasivat kaikki linnaan ja erosivat. Mutta kun ritari jäi kahden kasvatusisänsä kanssa, silloin avasi hän sydämensä kuin kirjan. Hän tunnusti uhranneensa rakkautensa ja elämänsä onnen velvollisuutensa ja kunniansa tähden. "Ei ainoakaan pilkku saa tahrata nimeäni!" huudahti hän tukahutetulla äänellä.
"Hm, hm", pani vanhus.
"Minä kielsin häntä näyttäytymästä silmieni edessä! Enkö kärsinyt jo kyllin ennestään?"
"Eikö hän ollut hyvin peitossa?"
"Olisin tuntenut hänet tuhansien joukosta!"
"Eikö hänellä ollut sama oikeus kuin muillakin olla mukana? Ja suurempi syy kenties."