"Hän on vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta!"
Yhä valtavammaksi kävi kapina ritarin sydämessä; hän ei voinut irroittaa ajatuksiaan paljasjalkaisesta katumuksentekijästä. Makasikohan tämä vieläkin kirkkomaalla, oliko hänen hänetkin saatettava nurmen alle nukkumaan?
Katarina kyllä pitää Gunillasta huolen; mitä hän tunsi, oli arvotonta heikkoutta, hänen kiihtyneessä mielentilassaan oli vanhan papin hyvää tarkoittava, mutta yksinkertainen pakina vaikuttanut häneen vastoin hänen parempaa ymmärrystään. Hänen oli ilmoitettava vastustamattomia syitä ja pysyttävä lujasti sanassaan.
"Oikeus on yhtäläinen kaikille", sanoi hän, "miehille ja naisille, nuorille ja vanhoille! Tuomari ei ole kutsumuksensa arvoinen, jos hän kiinnittää huomiota siihen suhteeseen, jossa hän mahdollisesti itse on rikolliseen."
"Se on totta!"
"Täällä on ollut kapina puhkeamaisillaan; saanko minä kiinnittää huomiota siihen, että sen on saanut oma vaimoni aikaan?"
"Oliko hänelle uskottu mitään päällikkyyttä?"
"Ei, mutta kukaan ei voinut luulla, että hän toimi vastoin tahtoani."
"Tarkoitatteko, että hänen olisi pitänyt ymmärtää, että se rippi-isä, jonka hänen äitinsä lähetti, oli petturi? Olen ollut sitä mieltä, että miehen pitäisi olla vaimon pää; onko nyt laita päinvastoin?"
Ritari seisoi vastaamatta. "Oletteko puhutellut Gunilla rouvaa?" kysyi hän.