"Vaimo silloin rukoilee joka päivä pyhää neitsyttä, että hän rakentaisi rauhan kansojen välille. Kaikesta muusta saa hänen herransa määrätä; vaimo on luvannut uskollisuutta ja kuuliaisuutta hänelle." Kun Gunilla oli lausunut nämä sanat, kohotti hän kyyneltyneen katseensa herraansa; se katse rukoili anteeksiantoa ja unhoitusta menneihin nähden.
Mutta ritari sulki hänet ylpeydellä syliinsä. "Mitä nyt sanot, Sten veikko?" kysyi hän.
Tämä mutisi jotakin, että hän oli odottanut juuri sellaista vastausta ja että hän tiesi Gunilla rouvan olevan malliksi kelpaavan naisen. Oli ainoastaan yksi, joka veti vertoja hänelle, ja se oli hänen oma verraton Annansa.
Seuraavana päivänä lähtivät valtuutetut matkalle Erik herran uudistettua lupauksensa tulla Turkuun elokuun lopulla. Hänen palattuaan Viipuriin oli vietettävä häät; Sten herran oli saavuttava samaan aikaan kuin ritarinkin tai ennen häntä.
Kihlattujen ero oli niin sydäntä särkevä, että olisi voinut luulla olevan kysymyksen erosta koko iäksi; sellainen oli siihen aikaan vielä sangen tavallista, ja sentähden tiedettiin tuskin mitä oli ajateltava, kun Anna neitsyt Sten herran lähdettyä surun puuskassaan selitti, ettei hän astu jalallaan linnan muurien ulkopuolelle ennenkuin hänen ylkänsä palaa.
Linnanvartia oli kutsuttu herransa luo, ja ritari uskoi hänelle David maisterin Gunillalle lähettämän kirjeen sisällön ja kysyi hänen ajatustansa siitä.
"Panen pääni pantiksi, että se on ansa", vastasi tämä.
"Niin minäkin luulen."
"Hänet on pyydystettävä sillä itsensä!"
"Kenties hän juuri sitä tahtookin."