"Siihen voi Sakko vastata."
"Mutta kehoita häntä olemaan varovainen!"
"Ei tarvita. Hän nimittää kaikkia munkkeja 'isä Tobiaiksi' ja vihaa heitä verisesti."
Poika lähetettiin tiedustelemaan ja palasi puolipäivän rinnassa tuoden tiedon, että tupa oli lukittu. Tapansa mukaan oli hän ylhäältä puiden latvoista tarkastellut tienoita ja nähnyt linnantien varressa eräässä metsätylvässä useampia miehiä, jotka näyttivät vilkkaasti keskustelevan keskenään. Sakko oli varovasti hiipinyt heidän ohitsensa ja rientänyt kotiin kertomaan havainnoistaan.
Linnanvartia ehdotti, että joku hovipojista pukeutuisi naisenpukuun, mutta ritari ei pitänyt sellaista leikkiä sopivana, ja hän kirjoitti omin käsin David maisterille, että jalo rouva ei ollut halukas yölliseen retkeen ja että hän kunnianarvoisalta linnanpapilta sai hengellistä mielenylennystä eikä halunnut ketään muuta.
Määrättyyn aikaan lähti Olavi kahden muun asemiehen kera Valmyran tuvalle. He löysivät tosiaankin maisterin sieltä aivan yksin; hän näytti sangen hämmästyneeltä heidät nähdessään eikä sanonut odottaneensa, että ritari käsittäisi häntä niin väärin. Hänen valtiollinen uskonsa ja hengellinen intonsa olivat eri asioita, ja hän osasi pitää ne erillään.
Sen jälkeen otti hän esiin sormuksen, jonka pyysi Olavin jättämään Gunilla rouvalle pyynnöllä, että tämä aina tahtoisi pitää sitä sormessaan. Siinä oli oas Kristuksen orjantappurakruunusta, ja sillä oli teho suojella kaikista vaaroista, minkä nimisiä ne olivatkin.
Asemiehet lähtivät sen jälkeen palausmatkalle, mutta he olivat tuvan läheisyydessä eroittavinaan useita tummia olentoja, niin että David maisterilla todennäköisesti oli melkoinen seurue mukanaan.
Ritari teki turhia kokeita sormuksen avaamiseksi; David maisterilta tuleva lahja ei hänestä näyttänyt onnelliselta, kuitenkaan ei hän tahtonut sitä Gunillalta kieltää ja meni sentähden rouvantupaan, jossa neitoset ompelivat Annan myötäjäisiä. Molemmat neitsyetkin askaroivat ahkeraan, mutta Gunilla ei ollut siellä, hän oli makuuhuoneessa pienokaisten luona, ja ohimennen sanottuaan sanasen hilpeälle parvelle meni ritari hänen luoksensa. Hän näytti hänelle David maisterin kirjeen, ilmoitti toimenpiteistään ja tahtoi sen jälkeen antaa sormuksen, mutta hänen kummakseen ei hänellä sitä ollutkaan. Hän muisti pitäneensä sitä kädessään rouvantupaan tullessaan; luultavasti oli hän laskenut siellä sen johonkin.
Molemmat lähtivät etsimään, mutta sitä ei löytynyt mistään. Gunilla tuumi, että tottapahan se lopulta löytyy, ja siihen täytyi tyytyä.