"Minua?"
"Muistatteko, kun viime kesänä teitte isänne kanssa matkan Kronoborgiin? Teidän palvelijanne ratsastivat hyvän matkaa edellä. Tienhaarasta tuli kolme ratsastajaa, hevosenne säikähtyi ja nousi kahdelle jalalle. Silloin hypähti muuan ratsastajista maahan, hän oli nähnyt teidän horjahtavan ja otti teidät vastaan käsivarsilleen."
"Muistan sen aivan hyvin."
"Isänne syyti ratsastajille tuimia sanoja, onnettomuus oli heidän syynsä, sanoi hän; mutta ylhäisin heistä kieltäytyi vastaamasta mitään, hänellä oli ollut onni pitää teitä käsivarsillaan, katsoa teidän kauniisiin silmiinne… tämä hetki, tämä tapaus ei ole siitä päivin häipynyt koskaan hänen muistostaan, se on syöpynyt tulikirjaimin hänen sieluunsa ja herättänyt pala vimman ikävöimisen nähdä jälleen teidän suloiset kasvonne. Siinä syy, miksi olen tullut tänne; tahdotteko vielä huutaa apua?"
Puna oli tytön poskilta paennut; hän tunsi pelkoa, kauhua, ja kaiken tämän ohella tunsi hän muukalaisen silmät lakkaamatta itseensä kiintyneinä. "Pyydän teitä, että päästätte minut menemään!" sanoi hän vavisten.
"Sanokaa minulle nimenne."
"Märta!"
"Kaunokaisin Märta, milloin saan nähdä teidät jälleen?"
"En tiedä."
"Sen täytyy tapahtua jo tänään ja kahdenkesken."