Märta teki kaikki nämä havainnot samalla kuin vastasi: "Se lauloi niin kauniisti ja oli niin onnellinen."
"Se on onnellisempi nyt!" väitti muukalainen.
"Nyt?"… Märta katsoi kummissaan häneen.
Mutta katse, jonka hän kohtasi, pani hänet yhtä nopeasti luomaan katseensa maahan, samalla kuin häpeän puna peitti hänen poskensa. Äkkiä kääntyi hän mennäkseen, mutta muisti samassa, että piti vielä lintua kädessään.
"Kas tuossa, ottakaa omanne", sanoi hän ja ojensi sen vieraalle.
"Kiitos!" sanoi tämä ja tarttui hänen käteensä.
"Päästäkää minut, muuten huudan apua!"
"Älkää tehkö sitä, tulette muuten katumaan."
"Minä?"
"Kuulkaas, neitsyt. Puheestani olette kuullut, etten ole ruotsalainen, pukuni on valepuku. Uskaltaessani tänne saakka ei ollut vaara kaukana, olen uhmannut sitä ainoastaan saadakseni teitä nähdä ja puhutella."