Märta ei ollut kovinkaan monta minuuttia ehtinyt istua unelmoiden ikkunan ääressä, kun hän kuuli kavionkopsetta ja näki nuoren ratsastajan laskettavan pihalle.
Vanha tallirenki tuli heti ottamaan vastaan hänen hevostaan, ja pappi meni eteisen ovelle toivottamaan vieraan tervetulleeksi. Märta kuuli, kuinka he melkein kuiskien puhelivat keskenään, heti sen jälkeen avautui arkituvan ovi, jossa Märta istui, ja molemmat astuivat sisään.
Nuori tyttö aikoi hiipiä kyökin kautta pois, mutta pappi pyysi häntä jäämään.
"Seikkailu on onnellisesti päättynyt", sanoi hän, "ja isääsi odotetaan pian takaisin. Menen häntä vastaan ja jätän sinut tämän jalon herran suojelukseen."
Näin sanoen meni hän, sanomatta, kuka jalo herra oli.
Kun Märta kohotti katseensa, hämmästytti häntä se ihaileva katse, jolla vieras häntä tähysti, mutta se oli kaikkea muuta kuin rohkea; hänen täytyi hymyillä punastuen kääntyessään vieraasta pois.
"Kautta madonnan, olette ihanin neitsyt, mitä olen konsaan nähnyt!" huudahti vieras.
"Oletteko tullut tänne sanoaksenne minulle sen?"
"En, mutta se oli ensimäinen vaikutelma, jonka tunsin teidät nähdessäni, armas Märta."
"Mistä tiedätte nimeni?"