He päästivät raivon huudon.
"Ja nyt, pojat, avatkaa rivit!"
Samassa ojensi jokainen asemies ja palvelija pyssynsä ja ampui laukauksen.
Vähintään kymmenkunta kaatui, toiset lähtivät hirveästi rähisten, uhkaillen ja kiroillen käpälämäkeen niin nopeasti kuin voivat.
"Nyt luudat käsiin!" huusi Niilo herra. "Rientäkää vihollisten jälkeen minkä kynnestä kerkiää!"
Ja nyt alkoi kilpajuoksu. Turhaan huuteli Otto Rud väkeään pysähtymään; silmittömän säikähdyksen valtaamina syöksyivät he tiehensä, mutta heitä estivät pitkät takit, joihin he eivät olleet tottuneet, he heittivät kuperkeikkaa usein toistensa ylitsekin, ja silloin ruotsalaiset havuluudat peittosivat heidän selkiään niin perinpohjin, että he vain töintuskin voivat kömpiä pystyyn jatkaakseen juoksuaan.
Otto Rud oli heittänyt pois valepukunsa; jos hänen väkensä olisi pitänyt puoliaan, olisi hän uskaltanut käydä otteluun vihollista vastaan, nyt täytyi hänen ajatella ainoastaan miten itse selviäisi pälkähästä, mutta paetessaan vannoi hän hirveimmän valan kostaa niille, jotka olivat saaneet hänelle aikaan sellaisen häväistyksen.
Kun takaa-ajoon oli vihdoin väsytty, antoi Niilo herra merkin palaamiseen ja paluumatka tapahtui laulaen ja iloisesti leikkiä laskien. Kaatuneista löydettiin ainoastaan kaksi enää maassa makaamassa. Kun heitä lähemmin tarkastettiin, huomattiin heidän makaavan päihdyksissään. Haulilaukaus oli heitä ainoastaan lievästi haavoittanut. Talonpoikaistakin alla oli heillä tavallinen tanskalainen merimiehen puku. Niilo herra käski heti viedä heidät vankeuteen.
Lopuksi kutsui Niilo herra kaikki urhonsa parhaaseen oluttupaan, ja kun hän jäi sinne itsekin, katsoi myös Åke herra olevansa velvollinen viipymään, kuinka palavasti hänen sydämensä vetikin häntä pappilaan.
Palaamme sinne etukäteen.