"Itseni ja tyttäreni hengellä!"
"Tee sitten kuten tahdot!"
Asemiehet ja palvelijat riensivät talleihin; oli kysymyksessä, ken joutui ensiksi, ja kellä tahansa oli mahdollisuus voittaa suuri palkinto.
Tatarilaishevoset talutettiin esiin, ritari oli käskenyt sen, ja tänään ei kukaan tohtinut väittää vastaan, ei edes Gunilla rouvakaan, joka pelokkain sydämin näki herransa laskettavan eteenpäin lukuisan saattueen seuraamana. Mutta pian erkani ratsumiesparvi, yksitellen tai kaksitellen, eri teilleen etsimään haluttua saalista.
Molemmat vankia vartioineet asemiehet, Risto ja Kurt, seisoivat enää yksin pihalla. Heidän ulkonäkönsä ei ilmaissut ainoastaan nöyryytystä, vaan myös kummallista hervottomuutta.
Vanha linnanvartia piti heitä tarkoin silmällä, pudisti harmaata päätänsä ja mutisi kerran toisensa jälkeen: "Täällä on varmaan piru merrassa!"
Kauan tuumaili hän itsekseen ja lähetti sitten poikasen heitä kutsumaan. He saapuivat heti.
Vanha Karhuinen istui arkituvassa suuren tammipöydän ääressä.
Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka ja kolme pikaria.
"Tulkaa siemaisemaan naukku, nuoret ystäväni, ennenkuin lähdemme partioretkelle!" huusi vanhus ja viittasi heitä istumaan rinnalleen.
Nuoret miehet noudattivat käskyä, mutta kumpikaan ei voinut tyhjentää pikaria kuin puolilleen.