Erik herra, jota ei haluttanut kauemmin olla kuulusteltavana, nousi sanoakseen jäähyväiset. Molemmat herrat sopivat siitä, että toimivat yhdestä tuumin, ja niin erosivat he molemmin puolin tyytyväisinä toisiinsa.
Ne rohkeat ehdotukset, joita nuori Kustaa Trolle oli tehnyt, antoivat linnanpäällikölle paljon ajattelemisen aihetta. Jos Ruotsin aateliston keskuudessa toimitettiin, ankara karsinta, merkitsi se samaa kuin maan lannistaminen. Mikä se Tanskassa teki kuninkaan aseman vaikeaksi, jollei kestämättömäksi? Aateli, joka ei tahtonut jakaa hallintoa ja valtaa hänen kanssansa. Siellä hän ei uskaltanut pukeutua sotisopaan heitä vastaan, se saattoi maksaa hänen henkensä. Ruotsissa sitä vastoin oli vaara suhteellisesti pienempi, ja olihan Norjan esimerkki nähtävänä. Tosin Ruotsissa oli talonpoika nostattanut myrskyn, mutta se oli vain yksinäinen tapaus, norjalaiset eivät tekisi samoin, eikä mitään aatelia ollut heidän joukossaan. Ruotsin täydellinen masentaminen tätä tietä ei Niilo herrasta näyttänyt ainoastaan mahdolliselta, vaan sangen todennäköiseltä. Ajatuksissaan jakoi hän jo sen alueet tanskalaisten kesken.
Muutamia viikkoja edellä kerrotun keskustelun jälkeen näki hän suureksi tyydytyksekseen yksitoista tanskalaista sotalaivaa laskevan maihin Kalmariin. Ne toivat mukanaan — paitsi kuningasta, monia herroja ja ritareita, piispoja ja lähettiläitä — sotaväkeä kolmetuhatta miestä, jotka leiriytyivät kaupungin edustalle. Lähetettyjen vakoilijain kautta tuli pian tunnetuksi, että herra Svante Niilonpoika, mukanaan suuri joukko ruotsalaisia herroja, mutta ainoastaan muutamia satoja rahvaanmiehiä, oli matkalla sinne, mutta pysyi paikoillaan eräässä salmessa Kalmarin pohjoispuolella.
Tähän luultiin Åke Hannunpojan olevan syypään. Tämä oli sanonut, että pientä parvea odotti kuolema saapuessaan Kalmariin, ja hän oli esittänyt niin todennäköisiä syitä, että monet ruotsalaisista herroista olivat asettuneet hänen puolelleen, ollen sitä mieltä, ettei ainoatakaan ihmishenkeä pitänyt panna alttiiksi niin epätasaiseen taisteluun.
Kuinka sen laita lie ollutkin, joutui kuningas miehineen pois suunniltaan, kun Svante Niilonpoika ja hänen miehensä eivät saapuneet sovittuun kokoukseen, ja päätettiin siitä huolimatta tutkia heidän asiaansa ja julistaa tuomio.
Seuraavana päivänä lähti kuningas laivastaan kaupunkiin ja meni raatihuoneelle, seurassaan joukko tanskalaisia ja ruotsalaisia herroja, Lundin ja Trondhjemin arkkipiispat samoinkuin kuninkaan sukulaisten lähettiläät Saksasta ja Skotlannista.
Kun kokous oli vaskirumpuja rämistäen ja torvia toitottaen julistettu avatuksi, luettiin julki Kööpenhaminassa tehty sopimus aselevosta. Sen jälkeen nousi kuninkaan kansleri ja valitti herransa puolesta sitä, että ruotsalaiset olivat jääneet pois. Vanhan järjestyksen mukaan ei neuvottelujen olisi pitänyt alkaa, ennenkuin oli sovittu uudesta kokouksesta, mutta nyt oli saatu varmempi kortti käsiin ja kokous julistettiin heti valtakunnan tuomioistuimeksi.
Syytös oli jo valmiina, ja tanskalainen mies nimeltään Niilo Hög sai käskyn lukea sen. Mutta tuskin olivat ensimäiset sanat lausutut, kun nousi eräs vanha tanskalainen aatelismies. Hän kumarsi aivan maahan kuninkaan edessä ja pyysi Jumalan ja hänen enkeliensä tähden, ettei hän millään laittomalla toimenpiteellä antaisi vihollisilleen syytä valituksiin. Ei ollut ainoastaan vanha tapa, vaan laissakin säädetty, että jos joku tahtoi syyttää toista tuomioistuimen edessä eikä syytetty ollut saapuvilla, oli kirjoitus julkisesti luettava kaupungin kaduilla ja toreilla.
Kuningas kääntyi läsnäolijoihin ja kysyi, oliko niin laita, ja kun kaikki myönsivät sen, sanoi hän pitävänsä oikeutta niin suuressa arvossa, että sen vuoksi alistui mihin nöyryytyksiin tahansa. Sen jälkeen lähti hän koko hovinsa kera raatihuoneelta, mutta hänen ympärillään ylistettiin äänekkäästi hänen hurskasta mielenlaatuaan.
Seuraavana aamuna ratsasti eräs kuninkaallinen virkamies airuen kera ulos linnanportista. He näyttivät odottavan jotakin, ja siten saivat uteliaat tilaisuuden töllistellä hevosten kallisarvoisia satulaloimia ja pieniä kiliseviä kelloja, joilla ne olivat koristetut. Ylhäisempi ratsastaja oli puettu tulipunaiseen pukuun, joka oli reunustettu kärpän nahalla; päässään oli hänellä sulitettu hattu. Toisen puku oli melkein valkoinen ja oli siinä kapea kultareunus; päässään oli hänellä samanvärinen lakki ja kädessään sauva.