"Sitä nainen kaikista vähimmin antaa anteeksi."
"Hän on vannonut minulle kostoa, enkä minä epäile, että hän pitää valansa."
"Minulla on sukulaisia siellä, he kyllä pitävät häntä silmällä."
"Jos kirje tulee häneltä, silloin on hyvä, että joku valvoo hänen hommiaan."
"Olen varma siitä, etteivät ystäväni lyö mitään laimin."
Märta rouvalla oli erityinen kyky tyynnyttää myrskyjä Svante
Niilonpojan sielussa, sentähden nimitti tämä emäntäänsä Davidikseen.
Mutta Märta ymmärsi hyvin miehensä levottomuuden ja pelon
tulevaisuuteen nähden.
Ruotsi oli kuin laiva, joka heittelehti hyrskyissä sinne ja tänne. Jokaisen uuden hyökyaallon paiskatessa se ruski jo murtuneista liitteistään, ja pelastuksen toiveet olivat joka päivä yhä pienemmät.
On luultavaa, että tähän aikaan muinaisten päivien muisto herätti monia hiljaisia syytöksiä Svante Niilonpojan sielussa. Hän ei suinkaan ollut menetellyt Sten herraa kohtaa kuten olisi pitänyt, mutta siitä, ettei hänen kiittämättömyytensä ollut mennyt vielä pitemmälle, oli hänen ensi sijassa kiittäminen Hemming Gaddia, ja sen velan tahtoi hän maksaa.
Lieneekö se sitten tapahtunut itsetiedottomasta velvollisuudentunnosta vai omasta taipumuksesta, mutta vähitellen hän antautui samalle uralle kuin Sten Sturekin, tämän ystävät tulivat hänen ystävikseen, ja Sten herran vihollisia, jotka muinoin olivat olleet nuoren ritarin jokapäiväisenä seurapiirinä, vältti hän nyt ilmeisesti.
Hän oli tulinen ja herkkä, yhtä taipuvainen suopeuteen kuin vihaankin; hän oli rohkea ja rakasti palavasti isänmaataan, ei pelännyt vaaroja, vaan astui niitä vastaan pystypäin.