Hänen armonsa oli tullut portaille saakka vastaan, ja maan molemmat mahtavimmat miehet syleilivät toisiaan vakuuttaen ystävyyttään molemmin puolin. Sten kumartui syvään suudellakseen arkkipiispan kättä, mutta tämä painoi nuorukaisen syliinsä ja sanoi, että hänen mukanaan oli kevät palannut takaisin; kevät, joka ennusti ihaninta kesää ja jaloimpia hedelmiä.
Kun tulotervehdykset olivat päättyneet, vietiin vieraat ruokasaliin, missä pöytä odotti ruokalajeja kukkuroillaan. Hänen armonsa kehoitti heitä pitämään puoliaan ja valitti, että hänen heikko terveytensä pakoitti häntä kieltäytymään pöydän kaikista nautinnoista.
Mutta maistella täytyi hänen niitä kuitenkin, ja sen teki hän yhtä perusteellisesti kuin kuka tahansa mukana olevista. Jaakko arkkipiispa osoitti viimeiseen asti, että huolimatta kaikista hyvistä päätöksistä, joita hän oli tehnyt niin aineellisiin kuin hengellisiinkin asioihin nähden, olivat kiusaukset useimmissa tapauksissa — käyneet hänelle voittamattomiksi.
Sen johdosta täytyi neuvottelu, jonka piti tapahtua iltapäivällä, lykätä seuraavaan päivään. Ilo valtionhoitajan vierailun johdosta oli liian rajusti vallannut hänen armonsa.
Mutta kun Sten hetkistä myöhemmin kulki läpi käytävän, kuuli hän piispan huoneesta selvät sanat: "Beatrice kulta, anna anteeksi; en tee enää koskaan niin."
"Kenen kanssa hän puhui?" kysyi poika ihmeissään.
"Luultavasti jonkun pyhimyksen", vastasi isä.
Molemmat päättivät iltapäivällä mennä katselemaan tienoita, ja he lähtivät kahden kävelylle.
Syyskuu oli alullaan. Puut olivat jo vaihtaneet väriään. Tammet ja poppelit näyttivät melkein uhkaavilta tummanvihreissä väreissään, lehmukset ja koivut taasen vivahtelivat keltaisesta heleimpään kullanpunervaan. Niitetyt niityt olivat jälleen alkaneet hennosti vihoittaa, ainoastaan kynnöspellot olivat mustat ja odottivat.
Aurinko oli laskussaan, taivaanranta hehkui kuin liekeissä, ja muutamia raskaita pilvenpakkuloita riippui taivaslaella kuten suuria lintuja levitetyin siivin. Mäellä seisoi satavuotisia aarnihonkia. Ensin punastuivat niiden rungot päivän suudellessa, sitten nousi puna yhä ylemmäksi, kunnes se kosketti jokaista vihreää huippua. Viheriä ja punainen ikäänkuin sulivat yhteen… Ihmeellinen tyyneys luonnossa, ei lehtikään liikahtanut… Mutta aurinko vaipui mailleen, tuntui lehahtavan kylmä henkäys kautta pensasten ja puiden, ja laulurastas viritti ilta virtensä.