"Suo anteeksi, isä, minä en voi muuta."
"Juuri sinun tähtesi olen tullut. Voi sinua, nuorukainen, jollet olisi uskonut!" lisäsi eukko melkein uhkaavasti.
"Jos tavalla tai toisella olet saanut tietää vaarasta, joka uhkaa poikaani, mikset voi ilmoittaa sitä ilman mutkia ja koukkuja?"
"Minä voin ennustaa tapauksia, mutta en niitä estää; minä en voi tukkia kuilua, mutta minä voin sanoa sille, joka vaeltaa pimeydessä: Varo itseäsi!"
"Sano sitten niin!"
"Jahkahan hetki lyö!"
Sten seisoi mietteissään ja tuijotti taivaalle. Hänen nuoreen sieluunsa hiipi hämäriä, selittämättömiä ajatuksia.
He olivat pysähtyneet eräälle mäelle. Alhaalla mäen juurella oli talo, ainoastaan muutamia satoja askelia, ja he olisivat siellä. Mutta ilma oli jokseenkin lämmin eikä Svante herra ollut halukas menemään sisälle. Sitä paitsi pelkäsi hän, että Steniä haluttaisi jatkaa keskustelua Valmyran kanssa, eikä hän tahtonut jättää nuorukaista eukon kanssa kahden. Sentähden heittäytyi hän maahan ja antoi ajatustensa leijailla aikoja sitten menneihin päiviin. Silloin näki hän edessään nuoren, kauniin naisen, joka oli myös tahtonut ennustaa hänelle, ja kuinka tämän naisen rakkaus sitten oli muuttunut tuliseksi vihaksi. Kirje, jonka hän oli lähettänyt Märta rouvalle, oli todistuksena, ettei tämä viha ollut vielä sammunut… Heidän kohtauksensa metsässä, se leikki, johon tyttö oli hänet houkutellut, olisiko se tämän intohimoisen naisen mielessä herättänyt kostonhimon, joka ulottui yli koko maan?…
Näihin ajatuksiin vaipuneena lakkasi hän kuuntelemasta keskustelua.
"Tahdotko ennustaa minun tulevaisuuteni?" kysyi Sten.