"Siinä on sinulle kuva elämästä!" sanoi isä. "Sellaista on elämä ulkona maailmalla!"
Seuraavana päivänä oli hänen armonsa siksi hyvässä voinnissa, että uskalsi ryhtyä keskusteluun, mutta hurskas rouva Bonti pyysi Jumalan äidin ja kaikkien pyhimysten nimessä, että ritari ajattelisi kunnianarvoisan isän korkeaa ikää ja ylen huonoa terveyttä.
Tosin ei hän näyttänyt niinkään huonolta istuessaan takanojassa lepotuolissa, pukeutuneena hopeareunuksiseen, turkisvuoriseen vaippaan, odottaen valtionhoitajan tuloa. Pienellä pöydällä hänen vierellään oli useampia pulloja, jotka sisälsivät erilaisia virvoitusjuomia, kaksi kultapikaria, muutamia rohtolusikoita samasta aineesta ja koristettuja väärentämättömillä jalokivillä, pieniä, kulta- ja hopealanka verhoihin kiedottuja pyhimyskuvia ja hopeainen soittokello.
Ritari pysähtyi ovelle ja katseli kalpeita, kuopille painuneita kasvoja, joilla oli jälkiä voimakkaista intohimoista. Oli sangen epäiltävää, oliko taistelussa aina himot voitettu. Mutta samettimyssy oli vedetty syvään otsalle, ja siinä uinaillessaan, kuten hän näytti tekevän, muistutti hän enemmän kuollutta kuin elävää. Laihat valkoiset kädet olivat levällään polvilla, ja pitkät sormet liikkuivat kouristuksentapaisesti, ikäänkuin tahtoisivat tarttua johonkin.
Äkkiä hän avasi silmänsä ja viittasi ritarin nähdessään erääseen tuoliin, joka oli lähinnä ikkunaa ja johon valo lankesi kirkkaimpana.
"Millä tavoin voin olla teille palvelukseksi?" kysyi hän raukealla äänellä.
"En tule teidän armonne luo oman etuni tähden, vaan isänmaan asioissa."
"Olen uhrannut voimani ja terveyteni sen puolesta, mitä nyt vielä vaaditaan?"
"Teidän armonne tuntee sen huolestuttavan aseman missä olemme."
"Jumala paratkoon!"