"Näetkö valon alhaalla piispantalossa, kuinka se liikkuu?… Odota, tuokion kuluttua laskeutuu se alas."
Tosiaankin näkyi kohta sen jälkeen portti aukeavan ja useampia henkilöitä tulevan sieltä ulos. Sten tunsi muutamia isänsä ystävistä. Ilmeisesti lähdettiin heitä etsimään.
"Me eroamme täällä!" jupisi Valmyra. "Itsenne tähden älkää kertoko kenellekään, että olemme toisemme tavanneet!"
"Milloin tapaamme ensi kerran?"
"Silloin kun tarvitset minua! Hyvästi!"
Hän katosi nopeasti kuin aavenäky, ja isä ja poika palasivat piispantaloon.
Svante herra saattoi töintuskin uskoa, että se melkein pallomainen nainen, joka esiintyi arkkipiispan emännöitsijänä, oli muinoin niin solakka Beatrice. Hänet voi tuntea samaksi ainoastaan katseesta, viekkaasta, väijyvästä katseesta.
Hän tervehti mummoa kuten vanhaa tuttavaa, mutta tämä ei voinut muistaa häntä… Se johtui siitä, kuten mummo itse sanoi, että hänen ajatuksensa olivat kääntyneet pois kaikesta maallisesta.
Hän kertoi nyyhkyttäen ja kyynelsilmin, että hänen hurskas herransa oli edelleen niin heikko, ettei hän voinut nousta vuoteestaan. Yön kuluessa oli luettava kappelissa esirukouksia hänen parantumisekseen, ja sentähden toivoi mummo, että pyhä neitsyt antaisi hänelle voimaa seuraavana päivänä, vaikkakin pannen vaaraan kallisarvoisen henkensä, täyttää ne velvollisuudet, joita hänen raskas, rasittava virkansa vaati.
"Kuinka he valehtelevat toisilleen", ajatteli Sten, kun hän sen jälkeen kuuli isänsä lausuvan osanottonsa hänen armolleen.