"Antaa heidän ehdottaa!"
"Sen ovat he jo tehneet! Ehtona on Ruotsin alistuminen! Näyttääkö se teistä hyväksyttävältä?"
Kunnianarvoisa isä sai vaikean yskänpuuskan, hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja virkkoi muutamain minuuttien jälkeen: "Olen puhunut liian paljon; heikko terveyteni ei salli niin mitään ponnistuksia."
Mutta ritari ei pannut siihen huomiota. Hänen kaikki ajatuksensa olivat kiintyneet Hemming Gaddiin ja siihen vääryyteen, minkä viha ja kateus oli hänelle tehnyt. Tosin tiesi hän, ettei arkkipiispalla ollut siinä niinkään pientä osaa, mutta hän tiesi myös, mitä tämä enimmän kaikista pelkäsi.
"Voihan olla totta, ettei tohtori Hemming ole suurin puuhaillut kirkon asioissa", puuttui ritari jälleen puhumaan. "Mutta jos on kysymys suullisesta opetuksesta, luulen päinvastoin, ettei kukaan ole tehnyt ja erityisesti kukaan pystynyt tekemään yhtä paljon kuin hän."
"Silloin kun oli kysymyksessä valtiolliset asiat?"
"Eikö teidän armonne juuri sanonut, että niiden tulee käydä käsi kädessä kirkon asiain kanssa?"
"Kyllä, mutta…"
"Kuka on hänen tavallaan saarnannut, että jumalanpelko ja isänmaanrakkaus ovat niin eroittamattomasti yhdistetyt, ettei toista niistä voi olla ilman toista? Sentähden, teidän armonne, voisi olla vaarallista sekä kirkolle että neuvostolle, jos tätä miestä loukattaisiin."
"Kuinka tarkoitatte?"