"Ensimäinen ehto on riippuvainen tohtori Hemmingin suostumuksesta."
"Luonnollisesti!… Pienen summan voisin mahdollisesti haalia kokoon."
"Se on heti lähetettävä hänelle."
"Ei saa sanoa, että se tulee minulta."
"Kuten teidän armonne haluaa."
"Mitä muuta vaaditte?"
"En mitään!" vastasi ritari luoden sääliväisen katseen hätäiseen ilmeeseen ukon kasvoilla. "Teidän armonne on syntyperäinen ruotsalainen samoin kuin minäkin ja rakastaa varmaankin isänmaataan niin suuresti, ettei minun puoltolauseeni ole tarpeen."
Pappi viittasi häntä vetämään tuolinsa lähemmäksi ja lausui melkein kuiskaten:
"Te ette tiedä miltä tuntuu seisoa yksin maailmassa ja kuitenkin olla pakoitettu kuulemaan kaikkia. Täytyy kääntelehtää ja vääntelehtää niin monelle taholle, että se lopulta tulee tavaksi, ja kun ei sitten ole ketään, jota oikein rakastaisi, ei tiedä enää, missä oikeastaan oikeus on, ja niin… ja niin…"
Tämä tunnustus oli melkein lapsellisen avomielinen, mutta ritari huomasi, kuinka isä Jaakko tällöin kiinnitti katseensa käännähtämättä samaan oveen, johon hän ennen oli ollut selin. Kun hän nyt katsoi samaan suuntaan, huomasi hän, kuinka eräs pieni luukku vedettiin syrjään ja rouva Bontin pulleat kasvot antoivat hänen armolleen aiheen tapailla: "Ja niin, ja niin…"