Sentähden seisoi tytär nyt nöyränä isänsä edessä, silmät maahan luotuina ja käsivarret ristissä rinnan ylitse.
"Kenelle tämä on laitettu?" kysyi linnanvartia, viitaten äveriääseen pöytään.
"Sinulle, isä!" vastasi tyttö.
"En tiedä mitään aihetta juhla-ateriaan!"
"Olit sulkenut minut sisälle, en voinut hankkia mitään ja istuin sentähden itkien ullakolla. Silloin tuli kyökkimestari, arvasi suruni syyn ja kantoi kaiken tämän minulle."
"Kiitän häntä siitä sittemmin, nyt voit kaiken viedä pois, minun ei ole nälkä."
"Ei nälkä!" huudahti tyttö todellisella kummastuksella. "Mitä on sitten tapahtunut?" lisäsi hän äkkiä kalveten.
Ukko Karhuinen ei kääntänyt tytöstä silmiään, hänen epäluulonsa olivat nyt kerran heränneet.
"Kuulit kai, että Risto ja Kurt saivat ritarilta tehtäväkseen vangin vartioimisen?"
"Se häväistys, joka tämä oli teille, lankeaa minun syykseni", nyyhkytti tyttö.