Määrättiin kuusi kotona olevaa poikasta avuksi ja että etsintään oli heti ryhdyttävä.
Kurt ja Risto ottivat kumpikin kolme poikasta; he jakautuivat kahteen ryhmään, joista toinen pysyttäytyi linnan ulkopuolella, toinen sisäpuolella.
Ukko Karhuinen palasi länsitorniin, jossa hänellä oli asuntonsa.
Kun hän otti avaimen vyöltään avatakseen oven, huokasi hän syvään.
"Tämä tulee olemaan vaikeinta kaikesta", kuiskasi hän itsekseen,
sulkiessaan oven sisäpuolelta.
Tavattoman miellyttävä lemu lehahti häntä vastaan, ja kun hän meni viereiseen huoneeseen, näki hän katetun pöydän, jolla oli paistettua lintua, lyypekkiläistä liikkiötä ja muita herkkupaloja.
Hän pysähtyi kummissaan, epätietoisena, kenelle tämä saattoi olla aiottu. Ketään ei näkynyt… "Elsa!" huusi hän kärsimättömästi.
Tämä näytti ainoastaan odottaneen kutsua heti saapuakseen.
"Isä!" vastasi hän nöyrästi.
Ukko ei voinut olla luomatta katsetta tyttäreensä, ja me käytämme tilaisuutta piirtääksemme hänen kuvansa.
Elsan äiti polveutui mustalaisista, ja tyttären ulkonäössä oli siitä merkkinä kellertävä hipiä, tummat, salamoivat silmät ja kiiltomusta tukka, joka pitkinä palmikkoina riippui pitkin selkää. Pikku vartalon taipuisat, pehmeät liikkeet muistuttivat kissan notkeutta; poskien eri värivivahdukset, silmien vaihtelevat ilmeet, milloin hymyilevä, milloin uhkaava piirre suun ympärillä, kaikki tämä teki Elsan ulkomuodon niin kiehtovaksi, että hänen läheisyydessään tuskin saattoi huomata muuta mitään.
Pikku noita — niin häntä yleisesti nimitettiin — tunsi tehonsa ja osasi sitä käyttää hyväkseen. Hänen vanhalla isällään ei ollut koskaan ollut muuta tahtoa kuin hänen tahtonsa, ja hän teki kaiken voitavansa saadakseen isänsä yhä noudattamaan tätä hyvää tapaansa. Ukon sielussa oli ensi kerran herännyt epäilystä tyttäreensä, ja tämä oli innokas pyyhkimään sen pois.