"Kenelle sitten?"
"Vaiti siitä! Milloin olen hävittänyt uskottua tavaraa ja pettänyt annetun luottamuksen?"
"Minä tiedän, että Sture-suku on hänelle rakas."
"Se on mahdollista!"
"Mutta voi häntä, jos hän tahtoo suojella sitä, jonka Jumalan tuomio on langettanut!"
"Varo itseäsi, nainen! On kirjoitettu, että kaadut ennenkuin hän, jonka henkeä ahdistelet."
Kuinka rajusti voivatkaan vaikutelmat seurata toisiaan! Rouva Bontin oli vallannut niin kova pelästys, että punaiset, turpeat kasvot aivan kalpenivat ja silmät tuijottivat melkein lasimaisina, mutta seuraavana minuuttina palasi puna kaksinkertaisena, ja hän tarrasi Valmyran käsivarteen ja virkkoi kuiskaten: "Silloin henkesi valehtelevat, tuolta näen heidän tulevan häntä kantaen."
Loppuosa keskustelusta oli jatkunut rouva Bontin huoneessa, josta oli avara näköala metsän puolelle, ja molemmat seisoivat liikkumattomina ikkunan ääressä, josta he näkivät pienen joukon hiljalleen tulevan taloa kohden, ikäänkuin kantaen jotakin välissään.
"Niin, nyt he tulevat!" lisäsi Valmyra ja veti syvään henkeään.
"He laskevat taakkansa maahan, he eivät tahdo kantaa sitä lähemmäksi!
Ei epäilystäkään, ettei se olisi hän."