Mutta Svante Niilonpojan sydän paisui ilosta. Hän luuli, etteivät ne ennakkoluulot, joita vastaan hän oli taistellut onnistuen ne voittamaan, nostaisi enää päätänsä, että kaikki nämä herrat ja miehet, jotka nyt puristivat hänen kättänsä ja sanoivat tahtovansa seistä viimeiseen asti hänen puolellaan, tosiaankin tarkoittivat mitä sanoivat. Eihän hän pakoittanut heitä kaikkiin näihin ystävyyden vakuutuksiin, ne annettiin vapaaehtoisesti.
Juuri kun kokous oli lopussa ja useimmat olivat jo lähteneet tai lähtemäisillään piispantalosta, saapui pieni saattue.
Ritari huomasi sen ikkunasta, hän tunsi poikansa, ja ihmetellen, mitä oli tekeillä, riensi hän portaille.
Asemiehet olivat sillävälin poikenneet erääseen pihahuoneeseen, joka oli avattu ruumista varten, ja monet vieraista olivat uteliaina rientäneet paikalle.
Kaikki väistyivät syrjään ritarin saapuessa.
Nähdessään asemiehen, joka hänelle oli sangen rakas, päästi hän kauhun huudahduksen.
Sten riensi luo ja koetti häntä tyynnyttää, mutta se oli turha vaiva.
"Kuka on surmaaja?" kysyi hän kiivaasti.
Hänen omat asemiehensä seisoivat kalpeina ja ilmeisesti neuvottomina, mikä vastaus heidän oli annettava.
"Rakas isä!… Onnettomuus, jonka selitän lähemmin."