Toisin oli sen nuoren parven laita, minkä keskuudessa hän oleskeli. Krister ja Erik olivat tosin olleet monessa kovassa kahakassa, mutta harrastus sotaan oli lopussa. Nuoret neitsyet käsittivät sodasta ainoastaan sen hirveyden.
Nyt sitä vastoin saivat he kuulla sen merkityksestä ja tarkoituksesta; eivät olleet kysymyksessä ainoastaan maan edut, vaan heidän omat velvollisuutensakin. Näkyi selvästi, kuinka Katarina katsoi olevansa velvollinen uhraamaan kaikki voimansa, tekemään kaiken voitavansa auttaakseen maalle onnellista ratkaisua. Mutta hänen puheensa henki sulaa nöyryyttä, sitä ei pidetty monin suurin sanoin eikä elein.
Niin Dordi kuin Magdalenakin kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta maahanluoduin katsein. Kristinasta tuntui, kuin hänen kuulemansa sanat tunkeutuisivat syvälle sydämeen, ja pehmeään vahaan painuivat ne tarkoin talteen; eivätkä ne häipyneet vastaisuudessakaan, vaan juurtuivat yhä lujemmin.
Ekan arkituvassa, missä pitkät ajat oli kuultu ainoastaan turhia loruja, sukeutui nyt keskusteluja tärkeimmistä kysymyksistä. Kukin kohdaltaan sai viritystä Katarinan innonlampusta, ja niin leimusi pian kirkas liekki alttarilla, jolla uhrattiin synnyinmaalle.
"Minun aikomukseni on ollut seurata valtionhoitajaa Taalainmaahan", virkkoi Krister herra; "nyt on tämä ajatus kypsynyt lujaksi päätökseksi".
"Elektus Hemming Gadd tarvinnee upseereja; minä menen hänen luoksensa", sanoi Erik herra. "Kalmarin valloittaminen takaisin näyttää minusta tällä hetkellä olevan tärkein kaikista hankkeista."
Molemmat neitsyet kalpenivat ja vilkaisivat nopeasti ja salavihkaa toisiinsa.
Mutta Katarina puhui heidän kanssansa, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa.
"Niin alkaa meille nyt uusi vaihe elämässämme", huudahti Erik herra teennäisellä hilpeydellä. "Huomenna on se huoleton elämä, jota täällä olemme viettäneet, oleva ainoastaan ihana unelma."
"Unelmat virtoina vierivät pois", virkkoi Dordi katkeruuden vivahduksella.