Hän seisoi kotvan tuijottaen eteensä. "Minä saan, minun täytyy saada se takaisin!" jupisi hän. "Näen edessäni käden, jossa on se… Kas, se vapisee pelosta… Kirottu! Kirottu!"
"Lähtään pois!" kuiskasi Kristina ja vetäytyi Katarinan taakse.
Mutta silloin sattui Valmyran katse häneen ja kirkastui huomattavasti. "Terve sinulle, neitsyt!" sanoi hän. "Sinua odottaa kaunis tulevaisuus, mutta kuitenkin saat kokea kovempia kuin useimmat muut."
"Sanoittehan, että olette menettänyt ennustuslahjanne", huomautti
Katarina, "ja kuitenkin…"
"Kuitenkin luen ihmisten silmistä heidän tulevia kohtaloitaan, mutta en kirkkaassa valossa, vaan haparoiden, häilyvästi, epävarmasti…" Tällöin harimoi hän käsillään kahtaannekäsin kasvojensa edessä ja palasi hautakummulle. Siellä tarttui hän sauvaansa, tunkeutui aukeaman takapuolelle näreikköön ja katosi.
"Mikä kummallinen akka! Tunnetko hänet, neitsyt?" kysyi Kristina.
"Kyllä, tulin hänet tuntemaan Suomessa. Hän on mustalaisheimoa ja on kokenut monia vaihtelevia kohtaloita."
"Miksi on hän tullut tänne?"
"Luultavasti sormusta etsimään. Se on kulkenut perintönä hänen suvussaan."
"Minkä näköinen se oli?"