Ja niin erottiin. — — —
Matka piti Taalainmaahan.
Mutta taipaleella sinne oli monta pysähdystä.
Kansa oli Engelbrektin päivistä lähtien tottunut katsomaan valtionhoitajaan kuten isään sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Mitä lähemmäksi matkansa määrää pieni ratsumiesjoukko joutui, sitä suurempina tulvehtivat luo kansanjoukot, joilla oli paljon puhuttavaa ja kysyttävää.
Sten pienokainen oli ollut kasvatettavana Rättvikissä kirkonisäntä Petter Ulfinpojan luona. Annikka muori oli ollut hänen imettäjänään; ja kun valtionhoitaja majoittui pappilaan kunninarvoisan isän luo, sai Annikka muori ilokseen pitää pojan luonaan.
Kansa tiesi, että oli kysymys uudesta väennostosta; se oli siksi tärkeä asia, ettei sitä voinut jättää pintapuolisen keskustelun varaan, ja sentähden kokoonnuttiin tässä tarkoituksessa pitäjäntupaan.
Siellä osoittautui, että nämä miehet olivat tottuneet ajattelemaan ja ottamaan selkoa olosuhteista.
"Näin kovina aikoina täytyy ponnistaa äärimmilleen", sanoi muuan nuori talonpoika. "Vaimoni saa selviytyä kotona niin hyvin kuin voi; minä otan miekan vyölleni ja lähden."
"Mutta pettuleivästä ei lähde pontta jänteriin."
"Kiristä sitten nälkävyötä tiukemmalle!"