"Ei ole suurin kiristettävääkään!"
Silloin nousi muuan vanhus, joka istui kokouksessa ylimmällä sijalla. "Olin ainoastaan pojanvekara", sanoi hän, "kun Engelrekt lähti täältä kuparivuorimiehineen, kaivos- ja hopeavuorimiehineen. Meitä olivat sitä ennen rasittaneet ja rääkänneet tanskalaiset ja ruotsalaiset voudit, niin ettei meistä ollut paljon jälellä, mutta se mitä oli, riitti vihollisen lyömiseen maahan. Muistanpa vielä toisenkin ajan, lokakuun vuonna 1471; herra Svante Niilonpojan isä meitä silloin johti… Onko täällä ketään, joka muistaa hänet?" kysyi vanhus omituisella äänensävyllä ja luoden kokoukseen katseen, joka osoitti, että hän tiesi vastauksen edeltäpäin.
"On, on!" jyrisi ukkosena kautta huoneen.
"Minä olin mukana, kun murtausimme läpi Brunkebergin luona ja ratkaisimme taistelun. Veljeni seurasi valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Suurine tapparoineen kulki hän edeltä ja raivasi hänelle tietä, missä hän kulkikin… Uskokaa pois, että hänen iskunsa olivat navakat, mutta kun taistelu oli loppumaisillaan, silloin sai Björn Starke surmansa; päivätyö oli päättynyt… Kun sota sitten oli lopussa ja minä palasin kotiin, löysin isäni majan poltettuna, ja kolme veljeäni olivat kaatuneet; vanha äitini vain oli enää elossa. Luulette kai, että hän itki ja vaikeroi?… Ei suinkaan! Mutta minä itkin hänet nähdessäni. Silloin sanoi hän: 'Poikani, älä tee syntiä taivasta vastaan! Ajattele: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty!'
"Silloin minä häpesin ja tartuin työhön, ja Herra antoi siunauksensa. Minä nain ja sain kolme poikaa. Jos tahdotte tietää, kuinka heidän on laitansa, niin kysykää päälliköiltä Kalmarin edustalla! Minä käyn monisanaiseksi, mutta se on vanhuuden vikoja; tahdon lisätä vain yhden seikan: Vihollinen oli polttanut ja hävittänyt kaiken, minä lähdin kuten varpunen tähkästä, mutta kuitenkin olen nyt hyvinvoipa mies ja olen voinut ojentaa auttavan käden monelle tarvitsevalle. Mitä uhraa oikean asian puolesta, sen saa tuhansin kerroin takaisin."
Nuoremmat valtionhoitajaa kannattavat miehet ottivat nyt asian hoiviinsa. He puhuivat välttämättömyydestä käydä tarmolla kiinni asiaan, ja niin saatiin vastahakoisimmatkin myöntymään.
Min pitkälle oli jo päästy ennen valtionhoitajan saapumista.
Pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen pantiin viestit kiertämään, että herra Svante Niilonpoika oli tullut ja tahtoi pitää maakäräjät Tunan kirkkomäellä Taalain rahvaan kesken; oli saavuttava niin monien kuin suinkin.
Ja he lähtivät, likipitäen mies talosta. Tämä asia koski kaikkia, ja jokainen tahtoi, jollei sanoa sanaansa, niin ainakin kuulla mitä päätettiin.
Melkein kaikissa suurpitäjissä oli Svante Niilonpoika tuttu ennestään. Harvat olivat ne, jotka eivät olleet häntä nähneet tai puhutelleet, ja jo se, että hän oli hengittänyt heidän kotoista ilmaansa, ollut heidän tuvissaan, vaihtanut kädenlyöntejä heidän kanssaan, herätti heimolaisuuden tunteen. Tuttavuus, niin pinnallinen kuin se olikin, herätti luottamusta, ja jo edeltäpäin oltiin valmiit tekemään hänelle niin suuria myönnytyksiä kuin mahdollista, kun hän näet ensin puhuisi ja perustelisi asiansa.