"Hyvästi ja onnellista matkaa!" vastasi tyttö. "Jos lähdette aamulla varhain, emme tapaa toisiamme, sillä minä menen messuun Pyhään Klaaraan."
"Mitä ajattelet, tyttö? Kunnianarvoisa isä ei, kuten toivon, tule jättämään meitä moniin päiviin."
Seuraavana aamuna heitti Rikissa tiheän hunnun kasvoilleen. Kun hän pääsi kadulle, katseli hän ympärilleen, odottiko häntä kukaan, mutta kun ei ketään näkynyt, riensi hän pois nopein askelin. Kenties tarkoituksella oli hän viivästynyt.
Laulu helisi jo luostarikirkossa. Hänen juuri ollessaan astumaisillaan sisälle kuiskasi ääni hänen korvaansa: "Minä odotan ulkona."
Hän riensi kirkkoon ja polvistui Mariankuvan eteen. Mutta uteliaisuus oli hänelle voittamaton, hän suoriutui rukouksesta hetimiten, pisti pikkusormensa vihkiveteen ja riensi ulos. Siellä seisoi David maisteri kirkon edustalla, aivan kuin olisi tiennyt, ettei tyttö viivy kauan.
"Mitä tahdotte?" kysyi Rikissa. "Minulla on kiire."
"Tuon ainoastaan terveiset teille!"
"Keneltä?"
"Kuninkaalta!"
"Hän oli puodissa monet kerrat!"