"Tohtori Hemmingillä ei ole elämä ja kuolema käsissään enempää kuin muillakaan ihmisillä", puuttui Sten Kristerinpoika puheeseen. "Niin hurjasti kuin hän ryntää eteenpäin, ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos kuula olisi löytänyt tiensä hänen sydämeensä."
"Uskotteko myös jutun, että Åke herran on paholainen vienyt elävänä?" kysyi Maunu herra.
"Olivatpa totta tai ei", vastasi edellinen, "osoittavat nämä huhut, mikä levottomuus ja kuohunta mielissä vallitsee! Pysyn siinä, mitä olen sanonut: asema ei pidä paikkaansa, ja jollemme tahdo edusmiehinä asettua uuden kansanliikkeen eturintamaan, menee se pian ohitsemme ja me saamme sitten tyytyä siihen, mitä viisaammat ja kaukonäköisemmät päät ovat panneet toimeen."
"Jos sillä tarkoitatte, että meidän pitäisi suosia rauhanpuolueen suunnitelmia, silloin sanon suoraan, että aion niitä vastustaa niin kauan kuin voin", vastasi Pietari herra.
"Sekä yksityisistä että yleisistä syistä ei minusta tule koskaan
Tanskan ystävää!" sanoi Maunu herra.
"Hätä on ennemmin tai myöhemmin pakoittava meidät siihen", virkkoi
Sten herra jälleen. "Muuta keinoa ei ole!"
"On, yksimielisyys ja uhrautuvaisuus", lausui Pietari herra. "Veljeni antoi siitä loistavan esimerkin, kun hän huolimatta kaikista juonista, joita punottiin, kuitenkin suojeli Suomea ei ainoastaan ulkonaisia, vaan vielä suuremmassa määrin sisäisiä vihollisia vastaan."
"Me olemme uhmailleet, missä olisi pitänyt rukoilla, käyttäytyneet korskeasti, missä olisi pitänyt langeta polvillemme! Kuinka moneen rauhankokoukseen olemmekaan Tanskan narranneet ja kuitenkin itse pysyneet melkein aina poissa! Eikö kuningas itse saapunut Kalmariin, kun me sitä vastoin pysyttelimme kaukana salmella?"
"Tanskalaisia oli kolmetuhatta miestä, meitä sitä vastoin tuskin kolmeasataa. Olisiko meidän pitänyt mennä vangittaviksi?"
"Se on arvoton epäluulo!"