"Eikö ollut kuninkaan nimellä ja sinetillä vahvistettu, että Kalmarin linnan oli kuuluminen Tanskalle ja kaupungin Ruotsille? Eikö hän ole vastoin vakuutuksiaan ja lupauksiaan riistänyt viimeksimainittua itselleen ja kohdellut sen onnettomia asujamia kuin törkeimpiä pahantekijöitä?"
"En tiedä", muistutti Maunu herra, "voidaanko pitää kuninkaan arvon mukaisena varustaa kaapparilaivoja ja pitää ryöstetty tavara saaliinaan".
"Sodassa ovat kaikki keinot luvallisia."
"Mitä Tanskan osaksi vastaisuudessa koitunee, se ei meitä liikuta; sitä vastoin on meidän katsottava, millaisiksi olosuhteet muodostuvat omassa maassamme, ja minä sanon suoraan, että ainoastaan liittoutumisessa Tanskan kanssa näen Ruotsin pelastuksen", puuskahti Sten Kristerinpoika.
"Mutta tässä ei ole kysymys liittoutumisesta, vaan alistumisesta.
Emmekö ole vielä päässeet siitä täyteen käsitykseen?" huudahti
Pietari Turenpoika.
"Se ei ole kuninkaan, vaan hänen voutiensa syy!"
"Kuka asettaa heidät?"
"Hallitus."
"Ja kuka puolustaa heitä sitten viimeiseen saakka?"
"Minä sanon teille, kuinka asianlaita on", huudahti Sten herra vimmoissaan. "Meillä tahtoo talonpoika pistää nenänsä kaikkeen, ottaa osaa lainsäädäntöön ja hallitukseen. Herra Sten Sture on tehnyt heistä herroja, joiden mieltä täytyy kysyä. Seuraus on, että jollei joku vouti miellytä rahvasta, ei se aikaile valittaessaan ja huutaessaan väkivallasta. Toisin on laita Tanskassa; siellä on talonpoika palvelija, hän ei uskalla päästää hiirenhiiskausta, kuinka häntä pidelläänkin, sillä hänen herransa määrää hänen elämästään ja kuolemastaan. Juuri siten pitäisi olla meilläkin, niin että talonpojat kerrankin oppisivat ymmärtämään oikean asemansa."