Niin tarmokas nainen kuin Märta rouva osaa pitää surunsa omassa povessaan ja näyttää maailmalle iloisia kasvoja. Kaikkien näiden huolten aikana piti hän aina kotinsa vierasvaraisesti avoinna. Linnansuojat täyttivät usein iloiset vieraat, ja valtionhoitajan rouva osasi mestarillisesti levittää iloa ja hauskuutta ympärilleen. Pidettiinkin suurena onnena tulla kutsutuksi hovin seuroihin. Kristina Knutintytär oli tenhoisana vetovoimana nuorille.
Miehiä ihastutti hänen kauneutensa ja naisia se into, joka häntä elähytti. Päinvastoin kuin on tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, puhui Kristina mielellään asioista, jotka täyttivät hänen ajatuksensa, ja siitä seurasi, että karkeloita pian halveksittiin ja pyhimyksen elämänvaiheiden tutkistelu tuli muotiasiaksi samoin kuin mikä muu hyvänsä.
Nuorten aatelismiesten, jotka eivät enää saaneet käydä karkeloon kaunotarten kanssa, täytyi nyt näitä miellyttääkseen joko kertoa joku tähän asti tuntematon pyhimystaru tai tuoda esiin joku pyhäinjäännös. Mutta tämä ei herättänyt ainoastaan hetkellistä mielenkiintoa, vaan se kävi suosituksesta, joka omistajalleen hankki pitemmäksikin ajaksi korkean persoonallisen arvon.
Nuoresta Olavi Juhananpojasta tuli luotetuin opas. Hänen täytyi sanoa, mistä salattuja aarteita oli etsittävä, ja halu miellyttää kaunottaria vei tutkimuksiin, joita luultavasti ei muuten olisi tehty.
Tavattomalla uuraudella oli Olavi vihdoin onnistunut saamaan vaivalloisen työnsä päätökseen. Kauniimpaa korukirjoitusta ei ollut nähtävissä; käsikirjoitus oli hienosti sidottu, ainoastaan sirosti leikatut ja uurellut hakaset puuttuivat.
Yöt ja päivät aprikoi hän ajatuksissaan, mitä Kristina sanoisi ottaessaan vastaan kallisarvoisen lahjan. Hän jättäisi sen kahdenkesken ja pyytäisi neitsyttä joskus lahjaa nähdessään muistamaan sen antajaakin. Mutta jos neitsyt silloin iloissaan ja ihastuksissaan ojentaisi hänelle kätensä, voisiko hän pidättäytyä syöksymästä hänen jalkoihinsa ja sanomasta, että Kristina oli jo pyhimys, jota hän palvoi melkein liian maallisella rakkaudella?
Nuori mies ymmärsi, että sellainen tunteenpurkaus olisi kylliksi eroittamaan hänet ainaiseksi neitsyen näkyvistä… Mieluummin puri hän kielensä poikki kuin sanoi sen; mutta itsekseen täytyi hänen tuhansin kerroin toistaa, että hän se pani pyhimyskruunun neitsyen päähän.
Mutta nuoren Olavin intohimon rinnalla virittyi toinenkin, joka uhkasi kiihtyä yhtä tuliseksi, mutta oli paljon vaateliaampi. Nuoren Akselin, Årstan herran, oli heti ensi näkemältä vallannut rakkaus kauniiseen tyttöön, ja kun hänellä oli hallussaan muutamia kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, riensi hän antamaan ne mielitietylleen.
Kristina painoi ne kunnioittavasti huulilleen ja kiitti antajaa kyynelsilmin. Hänen ei johtunut mieleensäkään, että lahjoituksen pohjalla saattoi piillä muita tunteita kuin puhdas hurskaus.
Kun Akseli herra näki, mikä menestys hänen ensimäisellä lahjallaan oli ollut, sanoi hän tahtovansa kirjoittaa Tanskaan saadakseen enemmän sellaisia, vielä kalliimpia.