"Sitä ei teillä ole oikeutta kysyä."
"Se on totta!" vastasi nuori mies huoaten. "Mutta sen tiedän, etten tule koskaan rakastamaan muita kuin teitä."
Kristina hymyili lempeästi vastaamatta mitään. "Milloin saan vastauksenne?"
"Minä kutsun teidät!"
"Pianko?"
"Niin pian kuin olen itse saanut vastauksen."
"Saanko puristaa kättänne jäähyväisiksi?" Kristina ojensi hänelle sen.
Hän painoi sen huulilleen, kumarsi syvään ja lähti huoneesta.
Ulkona aivan oven edessä seisoivat Knut ja Alf; he riensivät molemmat häntä vastaan.
"Kuinkas kävi?" kysyivät he. "Asia jäi vielä ratkaisematta?"