Ja Kristina rouvan täytyi sietää, että tätä lähetettiin noutamaan; hänen itsensä täytyi käskeä tämän tuoda rahalipas ja jalokivet. Ja piispa otti kaikki ilman armoa ja laupeutta.
Sen jälkeen tarjosi hän rouvalle käsivartensa ja vei hänet parvekkeelle. Sotamiehet seisoivat alhaalla sen edustalla, ja he hurrasivat hänelle kiitokseksi runsaasta kestityksestä.
Lopuksi kiitti piispa, upseerien ja neitosten ollessa läsnä, niistä uhrauksista, joita jalo rouva oli tehnyt herransa ja isäntänsä isänmaalle, arvellen, että se hyväsydämisyys, jota hän oli osoittanut, varmaan tuli ennemmin tai myöhemmin saamaan oikean palkintonsa.
Mutta jolleivät rouva ja piispa juuri katselleet toisiaan ystävällisin silmin, teki nuori parvi niin sitä enemmän, ja kun piispa upseereineen lähtiessään viittasi kohteliaasti tervehdykseksi ylös linnaan, huokasivat neitoset sydämissään: "Palaavatkohan he koskaan?"
Täältä ei ollut pitkältä vanhaan Hjulebergiin. Sinne suuntasi piispa matkansa.
Klaus herra oli leskimies, hänen kolme tytärtään olivat naimisissa tanskalaisten aatelismiesten kanssa, ja hän asui yksin vanhassa herraskartanossaan. Piispa otettiin ystävällisesti vastaan, ja Klaus herra käski runsaasti kestittää miehistöä, mutta kuultuaan vierailun tarkoituksen vastasi hän surumielisesti hymyillen ja sennäköisenä kuin puhuisi puhtainta totta:
"Pystyn vielä käyttämään miekkaa, jos tahdotte ottaa minut mukaan.
Mitään muuta ei minulla ole teille antaa!"
Hemming Gadd mietti tuokion. "Otan kiinni sanastanne!" sanoi hän.
"Mutta olen jo täyttänyt viisikymmentä vuotta!"
"Minä en tahdo rasittaa teitä yli voimienne."