"Antakaa minulle hieman aikaa!"
"Ei, heti on teidän lähdettävä mukaan."
"Se on mahdotonta!"
"En luovu teistä vähemmällä kuin viidellätuhannella hopeamarkalla!" kivahti piispa.
"Arvioittepa tosiaan minut liian suureen arvoon."
"Tulen näyttämään, etten ole tehnyt sitä; laittautukaa vain pian kuntoon!"
"Leikkiä minä vain laskin, ja viisisataa markkaa koetan haalia kokoon."
"Viisituhatta, ei ropoakaan vähempää!" Klaus herra koetti kiemurrella hänen käsistään, mutta hän vaati vain ukkoa mukaan, ja niin täytyi tämän lopulta hellittää koko summa.
Näytti melkein siltä, kuin jokainen markkasatanen olisi vienyt palan Klaus herran omasta ruumiista. Hänen nenänsä ja poskensa ohentuivat ohentumistaan ja kalpenivat yhä harmahtavammiksi; oli ilmeistä, että hän oli kahden vaiheilla, antaisiko mieluummin hengen vai rahat.
Piispa teki asian mutkattomaksi yhä vain kysymällä, haluttiko vanhusta tulla mukaan. Kun summa oli laskettu täyteen, annettiin käsky, että talon ruokavarasto oli otettava rangaistukseksi tilan herran valhettelevaisuudesta, ja vanhan saiturin oli pakko katsella, kuinka ryynit, jauhot ja voit, häränpuolikkaat ja kylkisilavat raahattiin ruoka-aitoista ja kuormitettiin suuriin vaunuihin. Hänen omat vetojuhtansa valjastettiin eteen, ja ratsumiesparvi vei kaiken mukanaan.