Pienempiä sotaveroja otettiin talonpoikaistaloista, kaikkia täytyi maksukykynsä mukaan veroittaa yhteiseksi hyväksi.
Jokainen vierailu kävi niin nopeasti, ettei huhu ehtinyt kulkea edellä, ja kantomäärä oli sentähden runsaampi kuin oli odotettu. Piispan viisauden tähden pysyi sopu kaikkialla rikkomatta. Annettiin vapaasta tahdosta tai vastoin tahtoa, mutta se tapahtui aina säilyttämällä ulkonainen ystävyyden leima.
Koko sato oli korjattu kahden päivän kuluessa. Oltiin jo paluumatkalla kirkkaassa kuutamossa, kun joku mainitsi, että vasemmalla tiestä oli metsässä johanniittiluostari, jota pidettiin sangen rikkaana.
"Me menemme sinne!" huusi piispa hilpeästi. "Kuka näyttää tien?"
Turhia olivat kaikki kokeet saada häntä siitä luopumaan. "Luottakaa minuun!" sanoi hän. "Minä tunnen munkkien vehkeet ja tiedän, kuinka ne tehdään tyhjiksi."
Koko parvi meni luostariin. Piispa sanoi nimensä ja pyrki sisälle.
Hetkisen kuluttua avattiin portit. Piispa ja upseerit pyydettiin astumaan sisään, ja miehistö neuvottiin pariin suureen latoon, jotka olivat aivan luostarin vieressä.
Veljet olivat kokoontuneet luostarin ruokasaliin ja ottivat piispan vastaan kaikella hänen arvoaan vastaavalla kunnioituksella. Keskustelu kääntyi heti valtiollisiin olosuhteihin, ja hurskaat munkit huokailivat ja valittivat maan hätää puuttumatta seikkaperäisemmin pohtimaan syitä siihen.
Hemming herra pyysi yksityistä keskustelua apotin kanssa, ja kun ilta oli jo pitkälle kulunut ja vieraat olivat suostuneet jäämään yöksi luostariin, nousivat munkit toivottaakseen hyvää yötä.
Mitään kestitystä ei ollut vielä tarjottu. Palvelevat veljet tahtoivat rientää ulos pitääkseen siitä huolen, mutta Hemming tohtori kehoitti lähettämään kaiken miehistölle, niin upseeritkin saisivat ottaa siitä, mitä tahtoivat.