Apotti sanoi, että heille oli varattu vuoteet luostariin. Upseerit kiittivät, mutta vastasivat, että heidän täytyi olla sotamiesten mukana valvoakseen järjestystä.
"Älkää syökö älkääkä juoko mitään, mutta pitäkää silmänne auki!" kuiskasi piispa muutamalle heistä.
Apotti kysyi sala-ivalla, aikoiko hänen armonsakin hylätä heidät.
"En", vastasi Hemming hilpeästi. "Minä jään tänne, ja kun keskustelumme käynee pitkäksi, toivon teidän tarjoavan pikarin."
Tämä toivomus näytti saavan munkit jälleen hyvälle tuulelleen, ja niin erottiin pakinoiden ja naureskellen.
Ainoastaan sellainen rautainen luonne kuin Hemming Gadd saattoi pelottomasti jäädä yksin luostariin. Hän oli vakuutettu, että siellä yritetään jotakin koiranjuonta, mutta juuri siihen perustikin hän toiveet oman suunnitelmansa menestyksestä.
Levottomuuden, jonka hän havaitsi upseeriensa kasvoilla, oli hän tyynnyttänyt merkitsevällä katseella, joka sanoi heille, että häneen nähden saivat he olla huoletta.
Apotin pyynnöstä meni hän mukana tämän huoneeseen. Siellä oli pöydällä kaksi palavaa vahakynttilää ja kaksi täyttä viinilasia. Kohteliaalla viittauksella pyysi munkki häntä istumaan mukavaan lepotuoliin.
"Kiitän teitä, isäseni", sanoi Hemming, "mutta lepo ei kuulu minulle. Istun mieluummin täällä yksinkertaisella puutuolilla, jonka otaksun aiotuksi teille."
Munkin posket vaalenivat hieman. Hän mutisi jotakin veljeskuntansa ankarista vaatimuksista ja lopuksi otti itsekin yksinkertaisen tuolin.