Tavallisuuden mukaan oli jälleen ryhdytty Tanskan kanssa neuvotteluihin. Kuningas uudisti vaatimuksensa, että niin kauan kuin Ruotsi kieltäytyi ottamasta häntä vastaan kuninkaanaan, oli sen suoritettava vuotuinen rahavero. Neuvosto pohti vilkkaasti tätä kysymystä; siitä kirjoitettiin Erik Turenpojallekin, joka varoitti siitä. Ja Hemming Gadd kirjoitti neuvostolle, ettei hänen suostumuksellaan heitettäisi ainoaakaan lihapalaa sille koiralle, jonka verisen kidan hän saattoi eroittaa Kalmariin saakka. Kelpo pyssyin ja tapparoin halusi hän mieluummin maksaa.
Sellaiset sanat eivät olleet omiaan sulattamaan mieliä leppeämmiksi piispaa kohtaan, eikä kestänyt montakaan viikkoa, ennenkuin hän sai kutsun saapua neuvoston eteen vastaamaan tehtyihin syytöksiin. Paul Kylen oli siksi aikaa otettava päällikkyys huostaansa.
Hemming vastasi leimuavalla kirjeellä kutsuun. Jollei mikään vaara uhannut, tuumi hän, lähtisi hän Kalmarista; mutta jos se tapahtuisi nyt, saisi valtaneuvosto kenties siitä tervetulleen aiheen uuteen syytökseen, joka sitä paitsi olisi oikeutettu. Mutta yhtä vähän kuin hänellä oli mitään takeita, että voisi palata, yhtä vähän kiinnitettäisiin, jos jokin onnettomuus tapahtuisi, huomiota siihen, kenen käskystä hän oli lähtenyt matkalle.
Neuvosto viittasi kutsukirjeeseen ja lähetti hänelle sitä paitsi sellaisen turvakirjan, "ettei hänellä enää pitänyt olla mitään vastaan väittämistä".
Mutta silloin hänen vihansa vasta oikein kuohahti.
"Siihen turvakirjaan", kirjoitti hän, "jonka valtaneuvosto viimeksi lähetti minulle, ei herrojen olisi tarvinnut tuhlata mustetta ja paperia, sillä kun se ei olisi voinut kuulua toisin kuin kuului, silloin saatoin kyllä käsittää, kuinka hyvin he suosivat minua. Mitä te sitä vastoin kirjoitatte, että minä, jos sitä haluaisin, saisin teiltä turvakirjan tahtoni mukaan, niin toivon teidän herruuttanne palvelleeni siten, että voin ilman mitään vaaraa tulla huoletta luoksenne."
Kenties pelkäsi neuvosto saavansa kuulla liian tuimia totuuksia, tai eivät syytöskohdat olleet kyllin perustellut, tai eivät he lopultakaan uskaltaneet käydä tämän mahtavan miehen kimppuun, jonka nimi tällä hetkellä huhun siivin liiti kautta maan; asian annettiin toistaiseksi raueta.
Epäluuloisuus, joka oli juurtunut Hemmingin sieluun, oli kasvanut taistelussa neuvostoa vastaan. Hän ei voinut antaa anteeksi sitä, että Svante Niilonpoika oli pannut nimensä kutsukirjan alle.
Täällä kansan ja upseeriensa keskuudessa oli hän entisellään, kenties vain tavallista myrskyisempi hilpeydessään. Hänen rakkautensa ja kuolemanhalveksumisensa ei ollut koskaan esiintynyt selvempänä. Kaikissa hankkeissa, joissa vaara oli tarjolla, esiintyi hän etumaisena, ja hänen urhoollisuutensa oli jokapäiväisenä puheenaineena sotamiehillä, jotka luulivat jonkin salaisen voiman häntä suojelevan.
Mutta milloin hän oli yksin kotonaan, silloin laskeutuivat synkät pilvet hänen otsalleen, silloin saattoi hän kävellä tunnin toisensa jälkeen huoneessaan edestakaisin. Silloin tarkasteli hän elämäänsä: kiittämättömyyttä oli hän kokenut, häntä oli vihattu ja vainottu ja petetty, ja kuitenkin oli hänen ainoana määränään ollut isänmaan pelastus!… Sellaisina hetkinä täytti hänen sydämensä rajaton ihmisten halveksuminen. Jos hän olisi voinut, olisi hän tallannut jalkoihinsa kaiken pikkumaisuuden, kaikki alhaiset intohimot maailmasta. Salamoita ja ukkosta huusi hän taivaasta avukseen, mutta ei mitään rakkautta, ei anteeksiantoa, ei sääliväisyyttä, ei myötätuntoa!