"Piispaa!" huusi koko joukko.
"Juomme siis hänen maljansa ja kiitämme siitä, mitä hän on tehnyt hyväksemme!"
Ja pikarit tyhjennettiin riemuiten.
"Olette antaneet sitoa silmänne!" huudahti Hemming hilpeästi. "Olen ainoastaan temmannut pois siteet, ja nyt näette yhtä selvästi kuin ennenkin."
"Niin teemme", virkkoi isäntä jälleen. "Ja omasta puolestani tahdon huomenna tehdä uskollisuudenvalan jalolle Svante Niilonpojalle."
"Me myös! Me myös!" kajahtelivat huudot.
Ja sitten he joivat ja juttelivat, ja kun erottiin, oli kaikki mieltymys tanskalaisiin puhallettu pois kuin paksu tomukerros, ja kansallistunto välkkyi sen alta kuin kirkkaaksi hiottu teräs ja näytti aivan loistavan ilosta, kun oli päässyt jälleen kunniaan.
Seuraavana aamuna otti piispa vastaan uskollisuudenvalat Svante
Niilonpojalle nimismiehen ollessa läsnä, ja niin palasi hän
Kalmariin, missä kaikki oli tyyntä ja hiljaista.
Kahakoita oli vähän väliä, ja vihollisten harmi piispaa kohtaan oli tuntuvasti lisääntynyt hänen käytyään Möressä. Ennen ei rahvas ollut tuonut mitään tavaroita kaupunkiin, vaan ainoastaan linnaan; nyt oli laita päinvastoin, ja piispa sai yksityisesti monia näytteitä kansanmiesten suosiosta. Mutta turhat olivat kaikki kokeet taivuttaa Hemming Gaddia alamaisin sanoin kirjoittamaan korkealle esimiehelleen.
"Minä inhoan sitä kettua", sanoi hän, "enkä mene askeltakaan häntä vastaan!"