"Missä toinen on?"
"En tiedä, luulin hänen olevan mukana."
"Kirje?"
"Se on kai hänellä."
"Ulos täältä!"
Mutta samassa hyökkäsi takaapäin pari palvelijaa miehen kimppuun, tämä tuli päistikkaa portista sisään, jälessään meluavat, huutavat ahdistajansa, jotka käsin ja jaloin muokkasivat hänen selkänahkaansa.
Rähinää lisäsivät hänen ja Elsan hätähuudot, ja kaikilta tahoilta linnaa riensi saapuville henkilöitä, jotka eivät paljoakaan pelänneet rajuilmaa, kun oli kysymys uteliaisuutensa tyydyttämisestä.
* * * * *
Noin tuntia aikaisemmin oli dekanus, kunnianarvoisa isä Tobias, astunut kappeliin ja omin käsin sytyttänyt kaksi vahakynttilää pyhän neitsyen kuvan eteen. Hän oli sen jälkeen langennut maahan alttarin eteen ja maannut kauan vaipuneena rukouksiin. Kun hän nousi jälleen, lankesi himmeä kynttilänvalo niin koville ja kylmille kasvoille, ettei olisi luullut niitä liikuttavan minkään inhimillisten tunteiden, jollei silmien hehku olisi ilmaissut, mitä liikkui hänen sielunsa sisimmissä kätköissä.
Ristien itsensä kerta toisensa jälkeen mutisi hän latinankielisen rukouksen, anoen voimaa raskaihin koettelemuksiin… silloin oli hän kuulevinaan askeleita, rukous häipyi hänen huuliltaan, kaikki sielun tarkkaavaisuus kärjistyi korviin, ne teroittuivat paremmin eroittamaan ääniä, hän pidätti hengitystään ja vetäisi vihdoin pettymyksen huokauksen.