Harhaileva katse pysähtyi ikkunaan. Se oli — aivan uutta siihen aikaan — varustettu lasiruuduilla, ja alttarikynttiläin heijastus muodosti siihen levottomasti läpättäviä, väräjäviä tähtikuvioita. Pappi hätkähti, hänen silmänsä ei ollut vielä ehtinyt tottua tällaiseen. "Saatanan juonia!" mutisi hän itsekseen, mutta seuraavana minuuttina lehahti hymähdys hänen huulilleen, kappelin ovi avautui, joku tuli sisään.
Kynttilän säästeliäs valo valaisi ainoastaan kuorin, muu osa kappelista oli pimeän peitossa. Isä Tobias oli jo ennestään varjossa, hän vetäytyi vielä enemmän syrjään.
Tulija pysähtyi ovelle, nähtävästi neuvotonna; pian kuului keveitä askelia, jotka lähestyivät kuoria; nuori nainen lankesi alttarin eteen, luki lyhyen, mutta palavan rukouksen ja riensi sitten sytyttämään loput kymmenen kynttilää alttarilla.
Kun se oli tehty, kääntyi hän katsomaan, kuinka valoisalta pieni kirkko näytti.
Alttarikynttiläin valaisemana oli hän itse tällä hetkellä todellinen madonnankuva. Vaalea, kiharainen tukka ympäröi pyhimyskehän tavoin hänen korkean, valkoisen otsansa ja kaunismuotoisen kaulansa. Nenä ja suu olivat kauniissa sopusoinnussa kasvojen vienonpehmeän soikion kanssa, mutta suurista heleänsinisistä silmistä säteili kokonainen viattomuuden ja puhtauden taivas. Hän oli tosiaan suloinen ja rakastettava olento.
Isä Tobias vapisi kuin haavanlehti, hän ei voinut kääntää katsettaan ihanasta näystä ja luuli vielä olevansa nuorelta naiselta näkymättömissä, mutta hänet ilmaisi joko tahtomaton liike tai valonsäde. Nuori nainen huudahti kiihkeästi:
"Siellä on joku!" Ja ilman vähintäkään pelkoa hän riensi isä Tobiasta kohden.
"Isä Tobias! Miksi olette piilossa?"
"Halusin rauhassa harjoittaa hartauttani."
"Häiritsinkö kenties teitä?"