"Mutta olethan vannonut minulle uskollisuutta!"
"Olen sitten vannonut toisen, kalliimman valan…"
"Isä Tobiaalle?"
"Pyhälle neitsyelle."
"Tehdä minusta valapaton?"
"Antaa sinut takaisin Hannu kuninkaalle."
"Ja ehtona on?"
"Minun — rakkauteni!"
"Gunilla, saatoit tehdä sen!"
Hän oli heittäytynyt lattialle itkien valtoiminaan, ja ritari seisoi kauan melkein menehtyneenä ja katseli häntä — heidän nuori, kaunis onnensa oli pirstaleina. Tuhannet äänet huusivat hänen sielussaan: "Täytä hänen toivomuksensa, mitä merkitseekään Ruotsin asialle yhtä miestä enemmän tai vähemmän; Jumala voi sen viedä perille sittenkin, jos hän tahtoo." Erota Gunillasta oli samaa kuin riistää sydän rinnastaan. Hannu kuninkaan alamaisena saattoi hän valmistaa Suomelle paremman kohtalon. Kuinka onnelliseksi hän tekisikään nuoren vaimonsa, jos sanoisi: "Gunilla, minä myönnyn toivomukseesi!"