Luja mies oli heltymäisillään, hän kumartui nostaakseen vaimonsa ylös; silloin palasi äkkiä hänen muistoonsa kuva köyhästä äidistä kahden nälkäisen lapsensa kanssa, hän näki vielä sen ikävöivän katseen, jonka tämä loi nietokseen, jossa he kaikki olisivat löytäneet levon, ja kuitenkin tarvitsi hänen, Erik herran, sanoa ainoastaan sana palauttaakseen naisen velvollisuutensa tuntoon. Olisiko hän itse heikompi? Voisiko Gunilla edes kunnioittaa häntä, jos hän nyt myöntyisi? Ja eikö Gunilla kerran ollut katuvaisena palaava hänen syliinsä?
"Nouse, Gunilla!" sanoi hän lempeästi.
Mutta tämä ei liikahtanutkaan, jatkoi vain itkuaan.
Silloin hän nosti hänet tuolille kuten lapsen.
"Erik!" nyyhkytti vaimo.
"Mitä tahdot, lapsi parkani?"
"Voitteko antaa anteeksi?"
"Olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi, Gunilla."
"Tämä on minunkin katkera sydänsuruni."
"Minä ymmärrän sen enkä tahdo lisätä kiveä kuormaan."