"Hylkäättekö minut?"
"En, mutta meidän täytyy nyt kulkea eri teitä. Maailma saa uskoa, että me olemme onnellinen aviopari; ainoastaan me molemmat tiedämme, mikä meidät eroittaa."
Gunilla ojensi käsivartensa häntä kohden.
Hän taivutti ne hiljaa alas ja suuteli hänen otsaansa. "Hyvästi,
Gunilla! Jumala sinua auttakoon!"
Taakseen katsomatta ritari kiirehti huoneesta pois, mutta rouvantupaan tultuaan lähestyi hän nopeasti Katarinaa ja Annaa. "Menkää hänen luoksensa!" pyysi hän. "Sanokaa hänelle, että annan hänelle anteeksi…" Enempää hän ei voinut sanoa, vaan poistui nopein askelin, mutta kun hän tuli huoneeseensa, heittäytyi hän penkille ja purskahti rajuun itkuun; isku oli odottamaton ja se murskasi koko hänen elämänsä ilon. Mutta kauaksi ei hän jättäytynyt surunsa valtaan; hän tiesi, että työ ja toiminta oli ainoa keino sen huojentamiseksi, ja hänellä oli suuri työ käsillä ja sille hän tahtoi omistaa elämänsä kaikki voimat. Hän nousi ja meni ikkunan luo. Suuri kerjäläisjoukko marssi tiehensä linnanpihalta, ainoastaan nainen kahden lapsensa kanssa seisoi jälellä. Elsa antoi hänelle muutamia vaatekappaleita.
Ritari nojautui ulos ikkunasta. "Missä sinun on kotisi, nainen?" kysyi hän.
"Viholliset ovat sen polttaneet, herra; minulla ei ole nyt kotia", vastasi hän.
"Sitten voit jäädä tänne, jos tahdot. Elsa, pidä huolta hänestä!"
"Kyllä, jalo herra!"
Ritari vetäytyi pois ikkunasta päästäkseen kiittelyistä; hän oli ainoastaan kuullut sydämensä kehoitusta, mutta haavaa hänen sydämessään kirveli kovemmin nähdessä sitä iloa, jonka hän oli herättänyt. — —