Oleskellessaan vuonna 1499 pitemmän aikaa Kööpenhaminassa oli hän tutustunut Gunillaan. Molemminpuolinen rakkaus veti heitä toisiinsa, he olivat yhdenvertaiset säätyyn ja elinehtoihin nähden, päiväpaisteisena lepäsi tie heidän edessään. Ruotsin valtaneuvosto oli nimittänyt Erik Turenpojan Viipurin linnan päälliköksi, Hannu kuningas oli antanut sille vahvistuksensa, ja kaunis tyttö selitti viihtyvänsä siellä, missä hänen jalo herransakin oleskeli.
Loistavat häät vietettiin Kööpenhaminassa. Kuningas ja hänen ylhäisimmät herransa olivat läsnä, puheita pidettiin ja maljoja juotiin, tuumittiin, että tästä liitosta oli tuleva yhtä luja ja eroittamaton kuin liitosta Tanskan ja Ruotsin välillä.
Kohta sen jälkeen vei Erik herra nuoren puolisonsa Viipuriin, ja ennustukset näyttivät käyvän toteen. Koskaan ei ollut solmittu onnellisempaa avioliittoa. Gunilla rouva ei ainoastaan osoittautunut ajattelevaiseksi emännäksi, hänellä oli myös harvinainen lahja levittää hauskuutta ja mielihyvää ympärilleen.
"Jalo herrani ja koko talonväkeni!" oli hänellä tapana sanoa, siten viitaten, että tämä oli hänen maailmansa; häntä liikutti vähät, mitä tapahtui sen ulkopuolella.
Neljässä vuodessa oli hän lahjoittanut Erik herralle pojan ja kaksi tytärtä. Onnellisilla puolisoilla ei ollut nyt enää mitään toivottavaa. Seuraavana kesänä he tekivät vierailumatkan Tanskaan, ja Gunillan vanhemmat taivuttivat Erik herran jättämään vaimonsa ja lapsensa sinne vielä muutamiksi kuukausiksi, sillä hänen itsensä täytyi palata Suomeen.
Jonkun aikaa hänen palaamisensa jälkeen tapahtui kohtaus hänen ja Sten Sturen välillä Hollolan pappilassa. Vaikea Erik herran oli tehdä päätöstään, sillä hän oli persoonallisesti kiintynyt Hannu kuninkaaseen ja perhesiteensä vetivät häntä Tanskaan; mutta hän oli ruotsalaista syntyä, väkivalta ja vääryys olivat hänelle kauhistus, hänelle oli käynyt selväksi, ettei suinkaan tahdottu Ruotsin yhdenvertaisuutta Tanskan kanssa, ei sen tulevaista kehitystä ja onnea, vaan sen masennusta ja sortoa. Moni havainto Tanskassa oli saanut hänet vakuutetuksi, että oli helpompi hävittää Ruotsin rahvas perinpohjin kuin saada se alistumaan samaan kohteluun. Hänen omat isänmaalliset tunteensakin asettuivat tätä vastaan, mutta todellisena ritarismiehenä hän päätti persoonallisesti sanoa irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa Hannu kuningasta kohtaan, ja tämä oli tapahtuva samalla kertaa kuin hän nouti vaimonsa ja lapsensa.
Sattumalta oli Hannu kuningas sillä kertaa Slesvigissä, ja irtisanominen oli sentähden tehtävä kirjallisesti, mutta ritarin appiukko kehoitti häntä kiireimmiten lähtemään matkalle. "Ei ole mahdotonta", tuumi hän, "että Hannu kuningas muuten asettaisi esteitä tielle".
Emäntänsä kanssa ei Erik herra ollut koskaan puhunut muista asioista kuin niistä, jotka koskivat heidän yksityiselämäänsä tai hädänalaisen väestön auttamista.
"Mitä merkitsee, mihin kansaan nälkäiset kuuluvat", sanoi Gunilla rouva eräänä päivänä, kun vanha Karhuinen murisi siitä, että muutamat lappalaiset olivat saaneet ruokaa ja yösijaa linnassa.
Erik herra ei ollut, joko sitten välttääkseen tekemästä puolisoaan levottomaksi tai totutusta tavasta, ilmoittanut Gunilla rouvalle, että hän oli sanoutunut irti Hannu kuninkaasta.