"Mutta jollei hän anna myöten?"
"Hän tekee sen, jos te pysytte lujana."
"Olisipa se mahdollista!"
"Olette astunut ensi askeleen; nyt on teidän voitettava hänet uudelleen, saatava hänet rakkaudesta teihin uhraamaan teille kaikkensa."
"Voinkohan tehdä sen?"
"Kyllä, jos oikea, taivaallinen rakkaus saa sijaa sielussanne."
Gunilla ei kuunnellut pappia; hänen ajatuksensa liihoittelivat siihen aikaan, jolloin hänet oli juuri kihlattu. Mitä lupauksia ja valoja he silloin vaihtoivatkaan keskenään! Maailmassa ei ollut mitään, jota onnellinen sulho ei olisi tehnyt hänen hyväkseen.
Muisto tästä loisti vielä tähtenä hänen silmissään, kun hän kohotti katseensa pappiin.
"Eivät minua enimmän sureta kahakat tanskalaisten ja ruotsalaisten välillä, vaan teidän lausuntonne, että mieheni on — valapatto."
"Samaa mieltä on äitinnekin."