"Aamulla, ennenkuin hän ratsasti pois, lupasi hän suojaa ja turvaa eräälle köyhälle naiselle, jolla on kaksi pientä lasta."
"Entä sitten?"
"Hän käski minun pitää heistä huolta, mutta jos tekisitte sen itse, voisi se häntä liikuttaa ja…"
"Olet oikeassa; kutsu tänne nainen."
Nainen tuli, ja Gunilla rouva puhui osanottavasti hänen kanssansa; kohta sen jälkeen pani hän neitosensa ompelemaan; äidille ja lapsille oli saatava lämpimät puvut, ennenkuin Erik herra tuli takaisin.
Ritari tuli määräämäänsä aikaan, mutta kun häntä kutsuttiin ilta-aterialle, vastasi hän, että se suuri suru, joka häntä oli kohdannut, teki hänelle yksinäisyyden seuraa rakkaammaksi.
Mistä surusta hän puhui? Oliko jotakin uutta tapahtunut? Kuinka mielellään Gunilla olisikaan rientänyt hänen luoksensa kysymään häneltä sitä, mutta hän ei uskaltanut eikä kukaan voinut antaa hänelle mitään tietoja.
Hän oli katattanut suuret pöydät kokoussaliin, ja kaikki naapuriston köyhät saivat runsaan aterian. Hänen piikasensa pitivät huolta tarjoilusta hänen oman valvontansa alaisina, ja hän samoin kuin kerran viime joulun aikaan nytkin kulkisi pöydän ympäri nojautuen herransa käsivarteen. Nyt samoin kuin silloinkin kuiskailisi tämä hänelle, että rakasti häntä kaksin kerroin, kun hän osoitti armeliaisuutta, ja hän kenties rakkautensa tähden suostuisi vaimonsa rukouksiin. Oi Jumala, kuinka Gunilla silloin rakastaisikaan herraansa ja alati noudattaisi hänen tahtoaan! Mutta nyt ei Erik herra tullut, ja yö oli uneton, ja aamulla oli Gunillan korvatyyny kyynelten kastelema.
Elsaan ei tosin hänen valtiattarensa täysin luottanut, mutta älykäs tyttö osasi aina sovittaa sanansa sen mielialan mukaan, missä Gunilla oli, ja tämä tahtoi mielellään pitää hänet läheisyydessään; tyttö yksin sai toimittaa kaikki hänen asiansa.
"Ritari on taasen ratsastanut pois, mutta käskenyt sanoa, että hän tulee takaisin päivälliselle." Sellaisen viestin toi hän seuraavana aamuna ensimäiseksi emännälleen.