"Taasko yksin?" kysyi Gunilla tukahuttaen huokauksensa.
"Kaksi asemiestä seurasi mukana."
Ennen ilmoitti ritari aina hänelle, kun lähti pois, mutta nyt? Itse oli hän eroittautunut herrastaan, mitä oikeutta hänellä oli valittaa?
Mutta hänen täytyi uudestaan voittaa hänet puolelleen; siinä suuri tehtävä, jonka hän oli ottanut suoritettavakseen. Oli kysymys hänen herransa sielun pelastuksesta, ja hän tunsi horjuvaisuutta ja epäröimistä. "Sokea kuuliaisuus", kuiskasi hän, "on ainoa tie pelastukseen".
Kulkiko Elsa papin asioilla, johdatti häntä tiellä, jonka tämä viittoi? Sen tulemme näkemään tämän kertomuksen jatkuessa.
Kun Erik herra saapui päivälliselle, lepäsi syvä surumielinen vakavuus hänen miehekkäillä kasvoillaan, mutta Gunillan ei tarvinnut häneltä vetää pois kättänsä, sillä hän ei ojentanutkaan kättänsä siihen tarttuakseen, ja Gunillan kapinoiva sydän syytti häntä kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä. Ritari tervehti kaikkia yhtä ystävällisesti, hän ei ollut äänetön eikä harvapuheinen, kääntyi useampaan kertaan puhuttelemaan isä Tobiasta eikä näyttänyt lainkaan olevan hänelle vihoissaan.
Tämä köyristelihe kuin kehräävä kissa. Käärmeellä ja kissalla on yhtäläisiä sukupiirteitä.
Aterian päätyttyä kääntyi ritari melkein suoraa päätä Gunillaan. Hän kertoi Hollolaan saapuessaan tavanneensa kasvatusäitinsä kuolemaisillaan; hän oli istunut tämän vuoteen ääressä viimeiseen hetkeen ja sulkenut hänen silmänsä hänen kuoltuaan. Hän kertoi, mitä vainaja oli ollut hänelle hänen lapsuudessaan ja kuinka hänen mieleensä, kun hän muisteli menneisyyttä, tämä kuvastui jaloimpana naisena.
"Ja vanha pappi, kuinka hän kestää surunsa?" rohkeni Gunilla kysyä.
"Sanan syvimmässä merkityksessä on ukko hänessä kadottanut silmäinsä valon", jatkoi ritari. "Mutta kuitenkin sanoo hän vainajan yhä olevan luonansa. Hän on kuulevinaan, kuinka muori lukee hänelle, kuten hän oli tehnyt lähes kolmekymmentä vuotta, ja katsoo kaiken olevan kuten pitääkin, kun tämä on mennyt edellä valmistamaan hänelle tilaa. Kävin hänen luonaan vielä tänään, aikoen saada hänet muuttamaan tänne hautajaisten jälkeen, mutta hän hylkäsi ehdotuksen. 'Me vanhat olemme tottuneet parhaiten viihtymään kotosalla', sanoi hän, 'eikä vainaja antaisi anteeksi, jos minä löisin laimin saarnaamisen. Minun täytyy itseni sunnuntaisin lukea kiitokset hänelle ja minä tiedän, että koko seurakunta on minun kanssani siunaava hänen muistoaan'. Mitä sanotte, kunnianarvoisa isä, sellaisesta uskosta ja sellaisesta rakkaudesta?"